ProCom, MTL ja Journalistiliitto ovat tehneet tutkimuksen jäsenkuntiensa parissa seksuaalisesta häirinnästä. Kyselyn raportti uutisoitiin laajasti valtakunnan mediassa, maakuntamedioissa ja asiantuntijamedioissa. Eikä ihme: tutkimustulokset näyttävät rumilta.

Viestintä- ja media-alan järjestöjen kysely rajoitettiin tarkoituksella viimeisen kahden vuoden aikana koettuihin tapauksiin. Siitä huolimatta 19 % kyselyyn vastanneista oli kokenut joko sanallista tai fyysistä häirintää. Luvut olivat vieläkin pahempia, kun kysyttiin, onko joskus tullut häirityksi. Reilusti yli puolet kyselyyn vastanneista oli ainakin joskus, mutta silloinkin toistuvasti, tullut häirityksi etupäässä kollegan tai esimiehen taholta. Häirittyjen joukossa oli kyselyn perusteella paljon nuoria naisia, mutta myös miehiä.

Joskus häiritsijä korjaa käytöstään heti

Tarkoituksena oli kartoittaa tilanne ja kysyä, mitä alan järjestöt voivat tehdä asian eteen. Osa vastaajista pyysi tietoa ja opastusta, osa avointa keskustelua, osa kirjoituksia ja muita ulostuloja aiheesta, jotta avoimuus lisääntyisi, käytöskulttuuri työpaikoilla paranisi ja häirintä saataisiin loppumaan. Osa vastaajista koki, että asia kuuluu työyhteisöille, ei järjestöille.

Seksuaalinen ahdistelu on kriminalisoitu rikoslaissa (rikoslaki 20 luku 5a§) ja seksuaalinen häirintä on myös tasa-arvolain vastaista (tasa-arvolaki 7§). Kyse ei siis ole mistään vähäpätöisestä asiasta, jos lakia rikotaan. Alan järjestöt ovat koostaneet erilaisia ohjeistuksia jäsentensä hyödynnettäväksi omissa organisaatioissaan. Niissä kehotetaan ottamaan seksuaalinen häirintä aina esiin. Esimies, luottamusmies, työsuojelupäällikkö ja terveyshuolto auttavat asiaan puuttumisessa. Häiritsijän kanssa tulee keskustella. Toisinaan jo se auttaa. On tärkeää, että häirintään tartutaan eikä ikävästä kokemuksesta vaieta, kuten yleensä tapahtuu, kuten kyselystä kävi ilmi.

Häiritsijä käyttää härskisti valtaansa

Häirityksi tullut kokee häpeää. Tunteet ovat sitä suurempia, mitä nuoremmasta ja kokemattomammasta työntekijästä on kysymys. Nöyryyttävät kokemukset muistaa loppuelämänsä. Ne vaikuttavat tavalla tai toisella häirityksi tulleen elämään. Ylivarovaisuus, luottamuspula, viha, kauna – vaikka tapahtuman pyrkii unohtamaan, se jättää jälkensä, joka ei irtoa.

Kansainvälinen #metoo-kampanja on avannut padon tukahdutetuille tunteille. Nyt asiasta puhutaan niin paljon, että esimerkiksi asiakkaan ulkonäön kehuminen voi tuntua uhkarohkealta. Ollaanko jo menty liian pitkälle, jotkut kyselevät. Ei olla. Harkitseminen on viisasta. On hyvä tunnistaa myös omat motiivit ja pohtia ilmaisutapa, jos puuttuu vuorovaikutustilanteessa vieraan ihmisen integriteettiin.

Me kaikki syyllistymme joskus huonoon huumoriin. #Metoo-kampanjassa on kyse kuitenkin muusta. Se on tärkeä avaus siksi, että kyseessä on vakavaksi, jopa rikolliseksi luokiteltava häirintä. Häirintää tehdään useimmiten sellaisessa työtilanteessa, jossa häirinnän kohteen suhde häiritsijään on alisteinen. Häiritsijä siis käyttää törkeästi valtaansa.

Miksi minä?

Häirityksi tulleet tunnistavat kysymyksen ”miksi minä”? Oliko hame liian lyhyt? Hymyilinkö liikaa? Kysymys on turha, koska häirityksi tulee niin moni ihminen uransa aikana, kuten tämä ja monen muun alan tutkimustulos samasta asiasta osoittaa. Järkyttävää on se, että kollegat häiritsevät media- ja viestintäalalla esimiehiäkin enemmän. Pakko kysyä, millainen on työkaverin moraali, jos hän samaan aikaan julistaa sananvapautta ja avoimuutta, allekirjoittaa joko journalismin tai viestinnän eettiset säännöt, mutta piilossa katseilta ahdistaa työkaveriaan joko henkisesti tai fyysisesti?

Yhden häirintä vaikuttaa koko työyhteisöön

Kyselyn avoimia kertomuksia oli ahdistavaa lukea. Koetin etsiä jotakin, mitä en itse ole tullut ajatelleeksi. Eräs kommentti pysäytti. Jos yksi ihminen kokee työyhteisössä häirintää, siitä kärsii todellisuudessa koko työyhteisö. Lukiessa muistin oman tapauksen, sellaisen, jonka olin aktiivisesti halunnut unohtaa.

Urani alussa toimin parinkymmenen hengen yksikössä. Toimitiloissa tehtiin remonttia eli siellä oleskeli muutakin väkeä, kuin asiantuntijoita. Jossain vaiheessa miesten vessan seinään ilmestyi loukkaavia kirjoituksia parista naisesta, joista minä olin toinen. Asia paljastui ulkopuolisen vieraan rohkeudella. Hän tuli huoneeseeni ja kertoi asiasta. Pesin tekstit pois. Olin niin järkyttynyt, että pystyin puhumaan vain yhdelle yksikön miehelle asiasta. Hän oli minua hierarkiassa korkeammalla tasolla, ei kuitenkaan esimieheni. Vanhempi kollega ei pystynyt perustelemaan, miksi ei ollut tehnyt asialle mitään, vaikka oli lukenut kirjoituksia useita kertoja.

Pääsin onnekseni siirtymään muualle yksiköstä, joka oli pettänyt luottamukseni. Toinen nainen irtisanoutui toteamalla, ettei voi jatkaa työpaikassa, joka on moraaliltaan niin ala-arvoinen.

Älä anna pienentää itseäsi

Seksuaalisesta häirinnästä on vaikea puhua. Mutta siitä pitää puhua, jotta nollatoleranssi ei jäisi juhlapuheeksi. Koska tutkimus osoittaa, että häirintä on yleistä, niin tämä velvoite koskee jokaista, varsinkin jokaista esimiestä.

Esimiehellä on valtava vastuu. Ensinnäkin hänen pitäisi olla niin luotettava, että asiasta voidaan keskustella. Toisekseen hänen on heti ryhdyttävä toimeen. Työnantajalla on aina velvollisuus puuttua häirintään (esim. työturvallisuuslaki 28 §).

Jos esimies ei auta, voi apua hakea muualta. Esimiehellä on usein esimies. Joskus ammattiliittokin voi auttaa.

Useimmiten häirintä on sanallista. Tässäkin on kyse usein valtasuhteesta. Kenenkään ei tarvitse kuunnella törkeää puhetta, uhkailua, pilkkaamista tai itsen tai muiden pienentämistä. Erityisen selkärangatonta on antaa ison pomon päästää suustaan mitä tahansa ilman että siihen puututaan. Ihmiset, jotka hyväksyvät sanallista tai fyysistä häirintää harjoittavan johtajan käytöksen eivät toimi eettisesti eivätkä lojaalisti itseä ja muita kohtaan. Viestinnän eettisiin sääntöihin on kirjattu selvästi muiden ihmisten kunnioitus. Härski pomo tai kollega media- ja viestintäalalla kunnioittaa vain itseään.