Pysähdyin lomalla ranskalaisessa hotellissa kuuntelemaan CNN:n Britannian vaalien jälkeistä keskustelua. Siis nimenomaan pysähdyin: kukaan ei huutanut, syyttänyt, haukkunut, vähätellyt tai ivannut. Ihmettelin, voiko todellakin kyseessä olla vaalien jälkeinen keskustelu, jossa paikkansa menettänyt (nimeä en painanut mieleen) poliitikko antoi avoimesti tunnustusta vaalien voittajalle ja totesi kilpailevan puolueen viestin olleen puhuttelevampi kuin omansa. Totesipa hän vielä itse epäonnistuneensakin. Ensin olin hämmästynyt ja sitten vaikuttunut: wau, tällaista tänä päivänä!

Katoaako aito keskustelu kokonaan?

Olen työssäni kannustanut ja valmentanut asiantuntijoita ja yritysten johtoa tuomaan ajatuksiaan, näkemyksiään ja osaamistaan näkyväksi eri tavalla jo parin vuosikymmenen aikana. Reilu kymmenen vuotta sitten alkoi asiantuntijanäkyvyyden ja ajatusjohtajuuden kulta-aika, kun digitalisaatio mahdollisti yritysten omat alustat käydä keskustelua suoraan eri sidosryhmien kesken. Twitter, nykyinen X, oli mielestäni maailman paras some. Oli mahtavaa innostaa ihmisiä aktiiviseen keskusteluun ja nähdä heidän loistavan ja tekevän vaikeistakin asioista ymmärrettäviä. Näin, miten monen vaikean aiheen julkinen keskustelu laajeni ja yleisön ymmärrys kasvoi. Mielipiteiden jakaminen, keskustelun käyminen ja laajat verkostot toivat lisäarvoa sekä asiantuntijalle itselleen että hänen työnantajalleen.

Jossain vaiheessa keskustelu muuttui ja moni asiantuntija epäröi aloittaa tai jatkaa somessa. Liian vastakkainasettelevaa, sanoivat. Ajattelin, että olisipa sääli, jos eri aiheiden asiantuntijat ja tutkijat kaikkoaisivat somesta ja kenties mediastakin, kun he eivät enää uskaltaisi tuoda näkökulmiaan ja tietoa esille. Juuri heitä tarvitaan tuomaan punnittua ja tutkittua tietoa päätösten ja keskustelujen pohjaksi.

Yhteiskunnallinen keskustelu on myös Suomessa ollut jo useamman vuoden ajan monin paikoin todella repivää ja kahtiajakautunutta. Sen on tämäkin kesä jälleen osoittanut: on vain yksi totuus ilman harmaansävyjä ja puolin ja toisin syytetään vastakkainasettelusta. Aiheita on riittänyt moneen lähtöön. Syyttelyn sijaan olisi raikasta nähdä, että joku pysähtyisi miettimään, makustelemaan, pohtimaan, pallottelemaan toisen ajatusta – voisiko ajatuksessa olla totuuden siemen, jota eri puolilta tarkastelemalla ja kehittelemällä muodostuisikin jotain rakentavaa. Josko toisen ajatus ei olisikaan vain, ainoastaan ja sataprosenttisesti väärin? Jospa jokainen edes kerran esittäisi rakentavan ratkaisun tai ehdotuksen eikä vain vastustaisi. Vastuullista keskustelukulttuuria rakentaa meistä ihan jokainen – ja jokainen tviitti, kommentti ja uutisotsikko.

Josko toisen ajatus ei olisikaan vain, ainoastaan ja sataprosenttisesti väärin?

Siellä Ranskan-matkalla Normandian rannikolla, Omaha Beachilla toisen maailmansodan muistomerkillä, yritin käsittää, mihin poliittinen vastakkainasettelu ja väkivalta pahimmillaan johtavat. Vaikka historia on toki tuttua, sen äärelle pysähtyminen havahduttaa aina. Paikallisen museon autenttiset kuvamateriaalit antoivat osviittaa siitä, mitä rannalla tapahtui reilu 80 vuotta sitten. Todellista tilannetta on vaikea käsittää aurinkoisella rannalla laskuveden aikaan.

Aasinsilta Normandian rannikolta nykyiseen keskusteluun on ehkä pitkä ja mutkainen, mutta näemme enenevässä määrin esimerkkejä siitä, miten sanoista tekoihin on lyhyt matka – meillä sekä muualla. Kun ilma on sakeana syytöksiä, olisi tilaa keskustelulle, jossa perehdytään syihin, seurauksiin ja korjaaviin toimenpiteisiin, ei syyttelyyn ja persoonaan meneviin heittoihin. Siirryttäisiin onelainereista ja passiivista tekoihin.

Onko uskallusta oppia virheistä?

Yritysten menestymisen edellytyksenä ovat uudistuminen ja innovaatiot. Vanhoilla tempuilla ei enää pärjätä, eivätkä työntekijät tyydy mihin tahansa johtamiseen. Jotta voidaan uudistua ja innovoida, on sallittava virheet ja niistä oppiminen. Jotta uskalletaan kokeilla ja epäonnistua, pitää uskaltaa ajatella luovasti. Se vaatii ajatusten vapaata heittelyä, hyvää tiimityötä ja mokien sietämistä. Tämän kaiken taustalla tarvitaan psykologista turvallisuutta: ilmapiiriä, jossa rohjetaan ajatella eri tavalla.

Yritysmaailmassa on opittu, että hyvinvoiva työntekijä ja tiimi ovat tuottavampia, sitoutuneempia ja innovatiivisempia. Voisiko näitä oppeja kokeilla yhteiskunnallisessa keskustelussa? Tuottaisiko empatia, kuuntelemisen taito, toisen sparraaminen, eri näkökulmien tietoinen hakeminen parempaa päätöksentekoa? Vaikuttaisiko se positiivisesti kansalaisten luottamukseen, kun yhdessä yritetään ja uskalletaan sanoa, että jossain epäonnistuttiin? Antaisiko se meidän nuorillemme paremman esimerkin, miten vaikeistakin asioista keskustellaan?

Tuottaisiko empatia, kuuntelemisen taito, toisen sparraaminen, eri näkökulmien tietoinen hakeminen parempaa päätöksentekoa?

Oma ajatus ja lähestyminen ei useinkaan ole paras keino ratkaista haastavia tilanteita. Asiantuntijoiden kanssa vuosia työskenneltyäni olen oppinut, että aina asiaa voi tarkastella monesta näkökulmasta ja keskusteluissa oivaltaa aina jotain uutta, oma ajatus laajenee. Missioni viestinnän ammattilaisena on aina ollut rakentaa vuoropuhelua ja vahvistaa sitä kautta luottamusta. Sitä me kollektiivisesti tarvitsemme juuri nyt: vastuullista, kunnioittavaa ja eteenpäin menevää keskustelua ja luottamusta toisiimme.