Kevättalvella hätkähdin. Opetus- ja kulttuuriministeriö julkaisi verkossa ja somessa yhteenvedon hallituskauden muutoksista toimialallaan.

Saavutuksiin lukeutuivat muun muassa subjektiivisen varhaiskasvatusoikeuden palauttaminen, koulutuksen tasa-arvon vahvistaminen, oppivelvollisuuden laajentaminen, opintorahojen ja opiskelijoiden ateriatuen korotus sekä merkittävä lisäys korkeakoulujen aloituspaikkoihin.

Minulle tuli vahva tunne, ettei tässä ollut kaikki. Listatut muutokset vaikuttivat enemmän ansioluettelolta kuin toimialan rehelliseltä ja tasapainoiselta kuvaamiselta.

Monesta voidaan olla ylpeitä, mutta kai jossain kehitys on ollut toivottua vaatimattomampaa? Oliko kooste virkamies- vai politiikkavetoinen? Eikö ”toimialalla” tapahtunut mitään muuta kuin ministeriön omia toimia, sen itsensä kuvaamina?

Vähintäänkin kontekstin syventämiseksi minua olisi kiinnostanut esimerkiksi lisärahoitus korkeakoulujen uusiin aloituspaikkoihin, opintoetuuksien todellisen ostovoiman kehitys korkean inflaation tilanteessa ja TKI-rahoituksen BKT-osuuden kehitys kuluneella hallituskaudella. Kysyin näistä Twitterissä, vastausta saamatta.

Kevät eteni, ja viestintäalalla julkaistiin alan eettisten ohjeiden päivitys. Aloin miettiä julkisten organisaatioiden käyttämää viestintävaltaa laajemmin.

Yksikään virasto, ministeriö tai koulutusorganisaatio ei ole olemassa itseään varten tai pohjimmiltaan kiillottamassa omaa kilpeään. Hyvä maine tuo toki toimintakykyä, mutta voisimmeko oikeuttaa olemassaoloamme myös tarkastelemalla rehellisesti yhteiskuntaa, ei ainoastaan listaamalla omia töitämme ja hankkeitamme? Esimerkiksi koulutuksen laadun ja rahoituksen kehityksestä on valtavasti näkemyksiä ja myös puolueetonta tutkimusta.

Päivitetyissä viestinnän eettisissä ohjeissa linjataan: ”Vastuullinen viestintä on enemmän kuin lain kirjaimen noudattamista. Se on viestinnän etiikan jatkuvaa pohtimista, vastuullisia linjauksia ja tekoja jokapäiväisessä viestinnässä.”

Voisiko kerrottavien kokonaisuuksien sisältöä ohjata rehellinen katse toimintaympäristöön: tasapainoisuus, oleellisuus ja kontekstointi? Irrallisuus ja epäolennaisuus, ikään kuin tarinan yhden puolen kertominen, vaivaavat nähdäkseni usein myös tämän ajan journalismia.