Professori Anu Kantola kirjoitti 21.2. Helsingin Sanomien pääkirjoitussivun kolumnissa ansiokkaasti Ylen vaikeasta sisäisestä keskustelusta, joka organisaatiossa pitäisi toimittajien erojen jälkeen käydä. Totuudenjälkeisessä yhteiskunnassa on todella tärkeää, että journalismi pysyy puolueettomana, ja että ei-kaupallisen median toiminta voidaan taata. Olen samaa mieltä, että ongelmista pitää puhua ja niistä voi oppia.

Kantola ehdotti, että ellei Ylen rooli pysy vahtikoirana, riippumattomana ja kriittisenä tiedonjakajana, ei Ylen toiminnassa ole kyseessä enää journalismi vaan "suhdetoiminta”. Itse näkisin, että kyseessä on silloin enemmänkin suhdetoiminnan puute, ja osin huonosti johdettu organisaatiokulttuuri, jossa sisäiset ristiriidat osoittavat, että yhteisisissä pelisäännöissä on parantamisen paikka.

Nyky-yhteiskunnassa sellaiset organisaatiot, jotka välittävät väärää tai valheellista kuvaa itsestään joutuvat melko nopeasti ongelmiin sekä sisäisesti että ulkoisesti.

Jokaista organisaatiota ja sen toimintaa ohjaavat sen missio ja ideaalitilanteessa yhdessä toiminnalle asetetut arvot. Se, miten hyvin henkilöstö sisäistää organisaation arvot ja mission, on haaste lähes kaikissa organisaatioissa. Henkilöstön hyvinvointi ja kuunteleminen ovat kuitenkin organisaation pitkän aikavälin onnistumiselle tärkeitä. Suhdetoiminnan keskiössä onkin nykyään työntekijälähettilyys, eli ajatellaan, että työntekijät ovat uskottavimpia lähteitä esittelemään organisaatioita ulospäin.

Valkoista taloa lukuun ottamatta kovin monella organisaatiolla ei ole varaa sellaiseen suhdetoimintaan, joka perustuu valheelliselle tiedolle.

Suhdetoiminnan ja viestinnän tavoitteena on tukea organisaation toimintaa, sekä organisaation sisällä viestinnällä että ulkoisten asiakkaiden ja sidosryhmien suhteiden rakentamisen kautta. Kantolan viittaus suhdetoimintaan epäkriittisenä tai riippuvaisena tahona on sinänsä hieman vanhentunut. Nyky-yhteiskunnassa sellaiset organisaatiot, jotka välittävät väärää tai valheellista kuvaa itsestään joutuvat melko nopeasti ongelmiin sekä sisäisesti että ulkoisesti.

Valkoista taloa lukuun ottamatta kovin monella organisaatiolla ei ole varaa sellaiseen suhdetoimintaan, joka perustuu valheelliselle tiedolle: organisaation aineettomat pääomat kuten maine, luottamus ja legitimiteetti eli olemassa olemisen oikeutus uhkaavat tuhoutua, ellei viestintä vastaa toimintaa sekä hyvässä että pahassa.

Yhdessä asiassa olen erityisen samaa mieltä Anu Kantolan kanssa: Jos ei organisaatio itse nostaa kissaa pöydälle, tekee joku ulkopuolinen taho sen. Tapahtuneiden selvitykset tulee tehdä ennen kuin ne näyttäytyvät ulos niin selvästi häiritsevinä, että erilaiset sidosryhmät kuten viestinnän professorit niitä peräänkuuluttavat kilpailijan julkaisussa.