Kansallinen yliopistouudistus erikoistumistavoitteineen aiheuttaa paineita. Oppituoleja muutetaan ajan hengessä siihen suuntaan, mikä kulloinkin parhaiten palvelee kilpailukykyä. ”Poisvalinnan” käsite kuuluu korkeakoulujen profiloinnin keskusteluun.

Helsingin yliopiston viestinnän professuuriin kuuden kärkeen juuri valittujen joukosta ei yllättäen löydy yhtään organisaatioviestintään erikoistunutta kandidaattia. Valituilla hakijoilla on näyttöä paremmin journalismin ja median tutkimuksesta. Tämä kuohuttaa akateemista viestintäväkeä ja niitä konkareita, joille organisaatioviestinnän ammatin kehitys on ollut elämäntehtävä. Mennäänkö tässä muutoksessa eteenpäin vai taaksepäin?

Organisaatioviestinnän ammatti lähti kehittymään maassamme toisen maailmansodan jälkeen. Osmo A. Wiio oli ensimmäinen kansainvälisesti tunnettu viestinnän ja suhdetoiminan tekijä ja tutkija, joka näki organisaatioviestinnän edelläkävijyyden yritysmaailman menestystekijänä.

Tuohon aikaan, neljäkymmentä vuotta sitten, Euroopassa harjoitettiin enemmän sanomalehtitutkimuksia ja muuta sisältöanalyysiä, kuin tänä päivänä ymmärrettyä yritys- ja yhteisöviestinnän opetusta ja tutkimusta. Wiio ammensi oppiaan ennenkaikkea Yhdysvalloista, missä organisaatioviestintä oli ehtinyt etabloitua tieteenalana. Hän kehitti Helsingin yliopistoon maailmalla arvostetun organisaatioviestinnän oppituolin.

Wiion poliittisesti oikealla olevan linjan vastapainona toimi joukkoviestintään painottunut ”Tampereen koulukunta”. Elettiin 1970-lukua. Vuosikymmen myöhemmin, keskinäisen kähnäämisen jälkeen, Wiio pääsi rauhassa kehittämään Helsingin yliopiston viestinnän oppiainetta. Vuonna 1986 ilmestyi organisaatioviestinnästä ensimmäinen väitöstutkimus. Sen tekijästä, Leif Åbergista, tuli myöhemmin saman oppituolin pitkäaikainen ja kunnioitettu professori. Åbergin viestintäpizza tunnetaan yhtä hyvin kuin Wiion viestintälait.

Ollaanko nyt valitsemassa jatkajaa Wiion ja Åbergin auraamalle kehitykselle vai saako entinen mennä? Katkeaako sitkeän työn taival?

Organisaatioviestintä on muutamassa vuosikymmenessä noussut ammatiksi, jossa tällä hetkellä Suomessa on arvion mukaan noin 5000 ammatinharjoittajaa. Kasvu on ollut raju. Alan yhdistys ProCom on kerännyt viime vuosina jäseniä lähes kymmenen prosentin vuosivauhtia. Yhdysvalloissa viestijöiden ammatin kasvu on ollut vielä nopeampaa.

Trendiä vauhdittaa media-alan murros. Toimittajia siirtyy yritysten brändijournalismin pariin. Vaikka Suomessa toimittajia on edelleen ainakin kolme kertaa enemmän kuin viestijöitä, heitä pyrkii viestijän ammattiin samaan tahtiin, kuin toimitukset supistavat henkilöstöään.

Mediatutkimus on eri asia kuin organisaatioviestinnän tutkimus, vaikka yhteistäkin löytyy. Organisaatioviestintä ja yhteisöviestintä keskittyvät yrityksien ja organisaatioiden strategisiin sidosryhmäsuhteisiin. Alan ammattilaisten tehtäviin kuuluvat erilaisten sidosryhmien näkemyksien ja odotuksien ymmärtäminen, uusien ja traditionaalisten mediasuhteiden koordinointi sekä organisaation maineeseen ja siihen kohdistuvan luottamuksen rakentaminen.

Alan oppituolin sisällön painopisteen siirtyminen organisaatioviestinnästä mediatutkimuksen ja journalismin suuntaan ei tunnu tämänpäivän kehityksen valossa loogiselta. Painopisteen siirto ei myötäile organisaatioviestinnän aseman nousua yhteiskunnassa. Muutos uhkaa katkaista Wiion käynnistämän pitkäjänteisen työn.

Helsingin yliopiston viestinnän oppiaineen professorin valitsijoiden joukossa on eläkkeelle jääneitä tutkijoita, joista usealla on ura journalismitutkimuksessa. Tämä herättää kysymyksen siitä, haluttiinko oppituolin sisältöä muuttaa jo lähtökohtaisesti. Julkista keskustelua edes yliopiston sisällä ei tiettävästi ole käyty.

Jotkut viestijät arvelevat, että sen minkä Helsingin yliopisto nyt menettää, sen Jyväskylän yliopisto saa. Siitä tulee maan ainoa organisaatioviestinnän koulutukseen ja tutkimukseen keskittynyt yliopisto.