Sosiaalinen media on luonut alustan runsaalle itseilmaisulle, mutta viestintämahdollisuuksien moninkertaistumiselle löytyy kääntöpuolensa. Yhä useampi viestijä valitsee mielummin skeptisyyden, vaikenemisen ja itsesääntelyn kuin osallistuu emootioherkkään julkiseen keskusteluun. Mistä on kyse ja mihin tämä voi johtaa?

Viestintäympäristön muutos tarjoaa kaikille mahdollisuudet kommunikoida milloin ja missä tahansa. Tästä onkin otettu kaikki irti jopa niin, että joskus jopa ammattiviestijöiltä itseltäänkin unohtuu, missä rooleissa he milloinkin kommunikoivat.

Viestinnän ammattilainen toimii tänä päivänä roolissaan 24/7 sosiaalisessa mediassa. Hän ei voi uskotella enää itselleen voivansa toimia päivällä yhteisönsä lähettiläänä, illalla vaikkapa kuluttajana. Työrooli ja siihen kuuluva maine seuraavat häntä kaikkialle.

Viestinnän eettisyyden rajat voivat sumentua tunnereaktioiden julkisesta jakamisesta. Siitä voi syntyä haittaa sekä itselle että työnantaja- tai toimeksiantajaorganisaatiolle.

Mihin katosivat hyvät tavat?

Vaivattomuus voi tuottaa viestintään huolimattomuutta ja nopeus ruokkia ajattelemattomuutta. On helppo postata ensimmäinen mieleen tuleva viesti joko myönteisenä tai kielteisenä. Katuminen jälkikäteen ei juuri auta, koska viesti on jo nähty. Tehtyä ei saa tekemättömäksi, mutta anteeksi voi aina pyytää.

Hyvät tavat, jotka ennen kuuluivat viestijän työrooliin, ovat olleet toisinaan kateissa. Tämä ei tarkoita, etteikö saisi olla kriittinen. Kuten viestinnän eettiset säännöt ohjaavat, vuorovaikutuksen täytyy perustua muiden kunnioitukseen. Siksi kritiikillekin pitää olla perustelut.

Myös kansainväliset eettiset koodit, kuten The Bled Manifesto ohjaa viestijöitä rakentavaan, ei rikkovaan dialogiin. 140 merkkiä ei riitä sivistyneen dialogin perustaksi.

Viestinnän ammattilaisen tyyliin ei kuulu vähättely, huutelu eikä toista osapuolta halventava kielenkäyttö. Päinvastoin.

Sovittelijan rooli näkyväksi

Vaikka sosiaalisen median edut ovat ylivertaiset, jotkut viestijät ovat tietoisesti vetäytyneet keskusteluista. He eivät halua osallistua emootioherkkään väittelyyn ja saattavat kokea viestiensä tulevan jatkuvasti vääristellyiksi. Tämä on erittäin valitettavaa, sillä äänessä ovat pian vain saman mieliset. Erilaiset näkemykset eivät pääse esiin.

Viestijöiden itsesääntely, jossa pyritään pitämään viestintäkulttuuri rikkaana ja rakentavana, nojaa viestintäalan eettisiin ohjeisiin. Itsesääntely on ammattilaisuuden merkki, mutta siinäkään ei saa mennä liian pitkälle.

Jos tunneherkässä someviestinnässä viisas on hiljaa, millaiseksi muuttuu viestintäkulttuuri, jos julkinen keskusteluareena jätetään vain äänekkäiden pilkkaajien armoille?

Onko meillä viestijöillä varaa antaa valtaa niille, jotka kipeimmin tarvitsevat opastusta?

Viestintäkulttuurimme tarvitsee kaikki sävyt. Somefoorumit vallannut loukkaava kielenkäyttö ei edistä sanan- ja ilmaisuvapautta oikeudenmukaisella tavalla.