Viestinnän yliopisto-opetusta parjataan usein käytännön puutteesta. Moni siirtyykin työelämään jo opintojen alkutaipaleella. Miten työelämässä sitten selvitään, jos luennoilta käteen jää vain kasa teorioita?

Viestinnän pääsykokeisiin ilmoittautuu joka vuosi sadoittain ihmisiä. Heistä vain 25 hakijaa pääsee sisään. Useimmilla pyrkiminen viekin useamman kierroksen pääsykoerumbassa. Minulla kesti kolme vuotta päästä sisään yliopistolle.

Sisäänpääsy on vähintäänkin hankalaa, ja siksi varmaan osa pettyykin opintoihin. Pettymys ei johdu niinkään opintojen laadusta vaan ennemminkin niiden painopisteestä. Mieli halajaa käytännön tekemistä, mutta tarjolla onkin ranskalaisen sosiologin abstrakteja kuvauksia maailmasta. Päälle ripotellaan kymmenkunta Yle-esseetä, ettei kellekään vain jäisi epäselväksi, kuinka julkisen palvelun media toimii.

Teoriassa eikä Yle-esseissäkään ole mitään pahaa tai huonoa – päinvastoin. Käytännön kurssien vähäinen lukumäärä on kuitenkin kiusallinen puute koulutuksessa. On edelleen mahdollista valmistua viestinnästä tekemättä yhtäkään tiedotetta, uutista, konseptia tai viestintäsuunnitelmaa. Sosiaalisen mediankin käyttö opetellaan itse. Moni huolestuukin jäävänsä ammattikouluista ja ammattikorkeista valmistuvien osaajien jalkoihin työmarkkinoilla.

Silti me viestinnän yliopisto-opiskelijat olemme työllistyneet ällistyttävän hyvin. Ilmeisesti ihmiset ovat myös onnistuneet työssään vähintäänkin kohtalaisesti, sillä useiden opiskelukavereideni opinnot laahaavat tällä hetkellä aikataulusta perässä mainiosti alkaneen työuran vuoksi. Tiedotteet, suunnitelmat ja konseptitkin on opittu tekemään hyvin, vaikkei niitä olekaan yliopistolla sen kummemmin harjoiteltu.

Olennaista on kysyä, olisiko näitä käytännön taitoja opittu yhtä hyvin ilman yliopistoa? En usko. Eräs henkilökohtainen idolini tiivisti tämän ajatuksen hyvin konkreettisen esimerkin kautta: ”Käytäntö ja esimerkiksi kriittinen näkökulma eivät ole toisiaan poissulkevia juttuja. Höyryjunana tiedotetta ja pressiä suoltavaa ajattelematonta tiedottajaa ei halua kukaan töihin.”

Työnantajien kannalta on kuitenkin tärkeä tietää, ettei täältä yliopistolta välttämättä tulla valmis työkalupakki kädessä harjoitteluun tai töihin. Me opimme kyllä, mutta tarvitsemme siihen teidän apuanne.

No, kuinka yliopisto vastaa työelämän vaatimuksiin? Erittäin huonosti, mutta äärimmäisen hyvin. Ammattiin yliopisto ei valmista suoraan, mutta ei sen ole tarkoituskaan. Sen tarkoituksena on antaa perustyökalut tulevaisuutta varten. Hyvänä lisänä se myös kerää yhteen pienen ja erittäin motivoituneen joukon samanhenkisiä ihmisiä, jotka suorastaan palavat halusta oppia tekemään erilaisia viestinnän töitä. Ja usein oppivatkin varsin menestyksekkäästi.

Käytännön oppiminen työelämässä tuo kuitenkin mukanaan toisenlaisen ongelman. Kun opiskelijat menevät työelämään aikaisessa vaiheessa oppiakseen tekemään viestintää, hidastuu tutkinnon suorittaminen. Osalla se ei valmistu koskaan, mikä puolestaan vaikuttaa koulutusohjelman rahoitukseen ja näin myös opetukseen, kuten käytännön kursseihin.

Työelämä puolestaan saa joukon osaavaa, mutta valmistumatonta työvoimaa. Osa heistä joutuu kuitenkin vielä palaamaan koulun penkille.

Syntyy noidankehä.

Niin yliopisto kuin työnantajatkin toivovat varmasti, että opiskelijat valmistuisivat. Ehkä ratkaisu pitäisi hakea työelämän ja yliopiston vuoropuhelusta. Voisivatko nämä kaksi toimia yhdessä niin, että se tukisi valmistumista tavoiteaikataulussa? Voisiko teorian soveltamisesta olla nykyistä enemmän hyötyä yrityksille?

Helppoa vastausta tuskin on. Yhteistyön kehittämisestä kuitenkin hyötyisivät kaikki kolme tahoa.