Viestintä ei kiinnosta.

Viestinnästä puuttuu se tärkeä statuksen leima, jonka muut liiketoiminnan kriittiset alueet ovat saaneet. Viestintä on kuin kaurapuurojen Nalle – jees-tavaraa ja kiva että sitä on, mutta ei herätä tunteita.

Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulussa avattiin kolme vuotta sitten kandi-opiskeiljoille mahdollisuus erikoistua viestintään. Ohjelmaa kokeiltiin kaksi vuotta, jonka aikana siihen ilmoittautui kolme opiskelijaa. Nyt ohjelmaa ei enää tarjota.

Maisterivaiheessa viestintään voi edelleen erikoistua Corporate Communication -koulutusohjelman kautta. Osallistujamäärä (vuositasolla 10-20 välillä) antaa silti toivomisen varaa esimerkiksi rahoituksen tai laskentatoimen koulutusohjelmiin verrattuna, joihin kaikki halukkaat eivät vuosi toisensa jälkeen mahdu.

Viestinnän heikko maine on suomenlaajuinen ja ulottuu myös työelämään.

STT Viestintäpalveluiden liiketoimintajohtaja Mika Romanin tekemän selvityksen mukaan viestintäjohtaja kuuluu suurimpien suomalaisten yritysten johtoryhmien kokoonpanoon vain harvoin.

Myös viestinnän alan työpaikkanimikkeet ovat kärsineet deflaatiosta pitkään. En halua olla “someninja” tai “markkinointiguru”, vaan vakavasti otettava viestinnän ammattilainen. Myös Viesti ry:n toimitusjohtaja Siina Repo on puhunut humorististen työnimikkeiden ja alitituleeraamisen ongelmallisuudesta.

Viestinnän puuttuminen johtoryhmästä ja hassut työnimikkeet ovat seurausta jostain isommasta. Miksi viestintää ei oteta tosissaan?

En halua olla “someninja” tai “markkinointiguru”, vaan vakavasti otettava viestinnän ammattilainen.

Siinä missä esimerkiksi rahoitusta on pidetty tärkeänä yrityksen osa-alueena jo pitkään, on viestinnän hahmottaminen osana liiketoimintaa suhteellisen uusi ajatusmalli. Aiemmin viestintä olikin enemmän jotain, mitä ei joko juurikaan tehty tai tehtiin tekemisen vuoksi.

Siksi viestintä mielletään edelleen helposti sivutoiminnoksi. Joksikin, jota voi iltapuhteena suorittaa sitten kun yritys on jo valmiiksi menestynyt – tai sitten se tulee mieleen kun yritys joutuu ensimmäiseen kriisitilanteeseensa.

On myös totta, että viestintä ei ole vain viestintää työnään tekevien tehtävä, vaan jokaisen muunkin tehtävä. Ja jokainen tietää viestinnästä jotain. Tämä luo helposti ajatuskehän, jossa ei-ammattilainen kuvittelee hyvän viestinnän olevan lähinnä onnistunut sähköposti tai mediajuttu Hesarissa.

Nykypäivän muutoksessa ja disruptiossa tarvitaan joustamiskykyä, ja sitä varten vahva viestintästrategia on olennainen. Viestinnän suunnittelu, kehittäminen ja strategisointi muokkaavat vahvasti yrityksen liiketoimintaa ja tulosta.

Tapa, jolla viestimme, muuttaa sitä todellisuutta, missä elämme. Esimerkiksi yrityskaupassa työntekijälle ja muille sidosryhmille muodostuu täysin erilainen kuva jos aiheesta puhutaan aktiivisesti ja avoimesti – ja jos sanottavaa ei ole, sanotaan sekin, verrattuna siihen, että aihetta käsitellään johdon palavereissa, joissa ovet ovat lukittu ja mahdolliset muistiot ovat niin kapulakielisiä, ettei niiden kirjoittajakaan ymmärrä mitä on alunperin tarkoittanut.

Miksi viestintää ei oteta tosissaan?

Maailmalla viestinnän asema on vahvempi. Jos haluaa merkittävän uran viestinnän parissa, kannattaa lähteä ulkomaille – tämä on vallitseva ajatus ainakin kauppakorkeakoulun opiskelijoiden parissa.

Uskon silti, että Suomessakin ovet ovat jo vähän raolla. Suomi on täynnä osaavia, ammattitaitoisia ja kunnianhimoisia viestinnän tekijöitä. Esimerkiksi Metson viestintäjohtaja Helena Marjaranta ja Ellun kanat -viestintätoimiston omistaja Kirsi Piha puhuvat aktiivisesti viestinnän merkityksestä paitsi työssään, myös sen ulkopuolella.

Uskon, että esimerkillisten tekijöiden johdolla viestinnän merkitys kirkastuu myös suurelle yleisölle. Vahvat tekijät luovat paitsi omaa uraansa, myös viestinnän tulevaisuutta.

Se on äärimmäisen tärkeä työ.