Nuoruudesta asti viestintä on ollut hienointa, mitä tiedän. Sattumusten kautta pääsin kiinni alaan, enkä sittemmin päästänyt irti. Joka toinen vuosi avaan jännityksellä Viestinnän ammattilaiset -tutkimusraportin ja kysyn siltä kuin sadussa: "Kerro, kerro, kuvastin, olenko vielä kartalla siitä, missä alalla mennään?"

Kahdenkymmenen vuoden aikana olen nähnyt monen hehkutuksen tulevan ja menevän. Monikanavajulkaiseminen on muuttunut sisältöstrategioiksi. Vaikuttajan käsite on sumentunut kattamaan tilanteen mukaan yhteiskuntamme merkkihenkilöt Arkadianmäeltä sosiaalisen median influensereihin. Aika ajoin kuuluu kaikuja humpasta: onko viestinnän yhteispeli leikittävä markkinoinnin vai henkilöstöhallinnon kanssa? Kulmahuoneeseen kaivataan yhä porukalla, ja vastuullisuus on vaikeaa ilman hiilijalanjälkien laskuakin. Ja miten ihmeessä pilkkusääntöjen ja oikolukumerkintöjen muistaminen on edelleen tuskan takana? Osaamiseen liittyvät asiat ovat aina päivittyneet, mutta niiden perusluonne on säilynyt.

"Osaamiseen liittyvät asiat ovat aina päivittyneet, mutta niiden perusluonne on säilynyt."

Raportin mukaan meillä viestijöillä menee hyvin. Ainakin niillä, jotka vastaavat. Viestinnän parissa riittää työtä, ja viestijöiden määrä on kasvussa. Ammattikunta on pitkälle koulutettua, ja palkkataso tuntuu vähän paremmalta kuin muistoissa. Kuulostaa hyvältä. Mutta jokin omassa todellisuudessa synnyttää riitasointua raportin kiiltoon.

Tuttuihin kollegoihin törmää yhä harvemmin alan tilaisuuksissa. Niiden osallistujat ovat yhä nuorempia ja kauniimpia. Kaupungilla kulkiessa kuulee juttuja alanvaihtajista ja erilaisten aktiivimallien harrastajista. Eläkeläisetkin nuorentuvat joka vuosi.

"Monelle viestijälle ikä on tabu. Siitä vaietaan, pyydellään anteeksi tai selitellään."

Kun peilistä katsoo oma äiti, viestijän parasta ennen -päiväys on ummessa, ystäväni totesi illanvietossa. Monelle viestijälle ikä on tabu. Siitä vaietaan, pyydellään anteeksi tai selitellään. Me kaikki kuitenkin (toivottavasti) vanhenemme.

Raportista eivät selviä iän vaikutukset työntekoon, mutta moni kertoo karua tarinaa turhasta työnhausta, kun numerot mittarissa ylittävät viidenkympin. Satoja hakemuksia, muutamia haastattelukutsuja, ja se nuorempi valitaan aina, toinen ystävä tilitti. Osaavalle löytyy aina töitä, ei saa vaatia liikaa palkkaa, syyllisti kolmas. Vapaaehtoinen tai pakon sanelema koulunpenkki kutsuu viestijöitä.

"Olen nähnyt hyvin vanhanaikaisesti toimivia nuoria viestijöitä ja konkareita, jotka menevät koko ajan hurjaa tahtia kohti uutta."

Raportin palkkatiedot ovat hyvä vertailukohta. Muu onkin vaikeampaa. Olen nähnyt hyvin vanhanaikaisesti toimivia nuoria viestijöitä ja konkareita, jotka menevät koko ajan hurjaa tahtia kohti uutta. Olen nähnyt esteettisestä pääomasta nauttivia tyhjäpäitä ja rautaisia hiirulaisia ilman henkilöbrändiä.

Joudumme yhä enemmän työmarkkinoilla vakuuttamaan ihmisten sijaan koneälyä. Tulevaisuus näyttää, kuinka hyvin rekrytointibotit ymmärtävät osaamisen ja asennoitumisen päälle ja sen erotellaanko liian kokeneet vahingossa jo alkukarsinnoissa.

Kuka tekisi seuraavaksi tutkimuksen rekrytointivaatimuksista ja -prosessista viestinnän työpaikoille? Millaisessa tasapainossa vaakakupit ovat erilaisten teknisten sovellusten, kanavien, toimialatuntemuksen ja harkintakyvyn osalta – ja mikä vie pisimmän korren?