Viestintäkentillä kiehuu. Mediaspektaakkelit onnettomuuksista, talouskriiseistä, skandaaleista ja sodista kasvavat toisiinsa. Faktat ja fiktiot, idealismi ja realismi sekä järki ja järjettömyys sekoittuvat yhteen. Tuntuu kuin jatkuvasti tapahtuisi jotain turvatonta, järjetöntä ja suunnittelematonta. Viestinnän virran tulvat vilistävät silmiemme edestä informaatiota kuitenkaan ymmärtämättä, siitä välittämättä. Vastuu tuntuu jäävän kuulijalle.

Informaatioajassa eletään hetkessä. Sosiaalisessa mediassa twiitataan valtamediasta. Valtamediassa viitataan sosiaaliseen mediaan. Puoli tuntia vanha twiitti on antiikkia, liian vanhaa jaettavaksi, sillä uutta on jo tarjolla. Viestinnän näyttöruutuhuuman vauhdilla ei tunnu olevan rajoja. Informaatiosodalta puuttuu perspektiivi, sillä se on tässä ja nyt.

Ukrainan konflikti on palauttanut informaatiosodan kriisien keskiöön. Se, mikä on totta, hautautuu sen alle, mikä on todellista. Todellista on se, mikä näyttäytyy julkisuudessa, ei se, miten asiat ovat. On vaikea tehdä selkoa epäselvyyteen. Kaikki on rinnakkain: turvaton ja turvallinen, järjestys ja epäjärjestys, totuus ja valhe, alkuperäinen ja kopio, valtamedia ja sosiaalinen media. Ymmärryksen kerrokset kietoutuvat toisiinsa.

Kirjassa Strategisen viestinnän salat (2014) nostetaan keskusteluun kuinka aikamme viestintää, mediaa ja uutisointia voisi paremmin ymmärtää. Valtionhallinnossa lääkkeeksi on tarjottu strategista, yhteen koordinoitua viestintää, myös suunnitelmallisuutta, yhteistyötä ja harjoittelua. Politiikassa yllätyksiin on vaikea varautua.

Ratkaisuksi on tarjottu aktiivista informaatiovaikuttamista. Johtaminen on strategista viestintää ja strateginen viestintä johtamista. Näin viestinnällä pyritään luomaan sekasortoon järjestystä ja järkeä järjettömään.

Lopulta ja aina, strategisen viestinnän uskottavuus punnitaan yllättävissä tilanteissa.

Rihmastoteoria on yksi mahdollisuus ymmärtää aikamme informaatiosotkuja. Yllättäväksi teoreettisen ajatelman tarjoamisen tekee aikamme, joka ei suosi informaatiovirrassa ajattelua, syventymistä ja rauhoittumista. Rihmastoteoria antaakin aiheen pohtia perspektiiviä, juuri sitä mistä viestinnässä on kysymys; uskottavuudesta ja luotettavuudesta, jotka vaativat aikaa.

Rihmastoteorian ajatus perustuu Deleuzen ja Guattarin rihmaston käsitteelle. Viestintään sovellettuna rihmasto on vastakohta hierarkkiselle viestinnälle. Mediamaisema on kuin rihmasto, jossa informaatio ei liiku ylhäältä alas ennalta määrättyjä polkuja pitkin vaan loputtomasti rihmastoissa, verkostoissa, Internetissä, ihmisten ja koneiden välillä. Rihmastolla voidaan kuvata viestinnän kenttää sen ennustamattoman luonteen vuoksi mutta myös siksi, että se on jatkuvassa muutoksessa, jossa eri toimijat ja toiminnot kytkeytyvät toisiinsa.

Rihmastoajattelu antaa mahdollisuuden ymmärtää perinteisen valtamedian ja uuden sosiaalisen median välistä vuorovaikutusta tavalla, jossa niitä ei tarvitse asettaa vastakkain, vaan ne asetetaan rinnakkain.

Kokemus viestinnän rihmastoista aikamme informaatiosodan labyrinteissä muuttaa ihmisen kokemuksen suhdetta uutisista ja twiiteistä, siitä mikä on totta ja mikä ei.Siitä mikä herättää tunteita ja mikä ei. Siitä mikä on läsnä ja mikä poissa.

Rihmastoteorian soveltaminen viestintään nostaa pintaan ajatuksen, kuinka median tuottajien ja kuluttajien homogeeninen ihmisjoukko on poissa. On vain miljardeja ihmisiä ja koneita, jotka sosiaalinen media sekoittaa toisiinsa: roolit ja ryhmät, sisällöntuottajat ja kuluttajat, portinvartijat ja ulkopuoliset.

Viestit parveilevat rihmastossa laidasta toiseen; rationaalinen argumentti päällepuhumiseen, faktatiedot tunteisiin, Venäjä-vastaisuus Nato-myönteisyyteen ja Nato-vastaisuuteen sekä päinvastoin.

Asetelma, jossa rationaaliseen normittamiseen perustunut viestintä on valtamedian toimesta suunnannut kameransa ja mikrofoninsa niitä kohden, jotka ovat olleet äänessä, pystyssä tai liikkeessä on särkynyt. Äänettömästä yleisöstä on kasvanut mediarihmastoon näkyviä ja kuuluvia miljoonia juuria, jotka luovat valtioiden strategiseen viestintään uusia merkityksiä. Informaatiosodankäynnin labyrinttiin eksyneet ovat näin löytäneet ulospääsyn.

Rihmastoajattelu antaa myös eväitä strategisen viestinnän haasteiden, kuten tilannekuvaepäselvyyksien tai vähäisten resurssien, voittamiseksi. Samalla rihmastosta voi poikia välineitä voittaa kylmän sodan ajan tiedottamisen kulttuurin hitaus ja hierarkkisuus. Rihmastoajattelun mukaan viestinnällä ei ole enää selkeää alkua ja loppua, sitä ei voi keskittää. Mitä enemmän informaatioon ottaa kantaa sitä suuremmaksi informaatiopallo kasvaa. Pysyvää ovat loputtomat merkitykset, joita murskataan kerta toisensa jälkeen.

Rihmastoajattelun mukaan ensin tilanne, sitten viestintäsuunnitelma ja lopuksi sen toimeenpano eivät toimisi strategisen viestinnän mallina. Olisi kyettävä sanomaan ja ajattelemaan samaanaikaan. Tuotetaan ja julkaistaan samaanaikaan, on johdon, valtion tai yrityksen, strateginen valinta. Rihmastoajattelu kirvoittaa ajattelemaan toiminnan läpinäkyvyyttä sekä viestinnän uskottavuutta ja luotettavuutta tavalla, joka voi tehdä strategisesta viestinnän kertomuksista uskottavampia.

Kun rihmastoajattelu tuo viestinnän käytäntöjen tueksi teoriaa, voi se tätä kautta tarjota strategiselle viestinnälle uudenlaista virtaa. Lopputulos viestinnän juuristoissa on kuitenkin aina jotain muuta kuin valtion ja yritysten johdoissa on odotettu. Siinä on rihmastoajattelun viisaus.

Lähteet

Huhtinen, Aki-Mauri & Rantapelkonen, Jari (2014). Rihmastoajattelu strategisena kommunikaationa. Teoksessa Rantapelkonen, Jari, toim. (2014). Strategisen viestinnän salat. Maanpuolustuskorkeakoulu, s.126-134.

Rantapelkonen, Jari (2014). Johdanto: Strategisen viestinnän alat, salat ja rajat. Teoksessa Rantapelkonen, Jari, toim. (2014). Strategisen viestinnän salat. Maanpuolustuskorkeakoulu, s.6-22.