Artikkeli on vertaisarvioitu ja julkaistu kesäkuussa ilmestyneessä teoksessa Hallitsematon viestintä (Huhtinen & Melgin, toim), ProComma Academic 2020.

Tutkijat ja julkisen hallinnon edustajat ovat uskoneet pitkään ns. kestävään kehitykseen, jatkumoihin, itseään korjaaviin systeemeihin ja pitkäjänteiseen suunnitteluun. Tämä näkemys on osoittautunut aikamme maailmanpoliittisessa kehityksessä vääräksi. Populismi ja elitismi ovat levinneet Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Niiden perusajatuksena on hierarkian ja kahtiajaon korostaminen. Diktatuureissa harjoitettu propaganda ei enää välttämättä eroa demokraattisten maiden pyrkimyksistä samankaltaiseen toimintaan.

Populismin ja siihen liittyvien ilmiöiden, kuten polarisaation ja vihapuheen myötä epäjärjestys ja hallitsemattomuus ovat arkipäiväistyneet. Joukkoistettu informaatioteknologia antaa tehokkaan alustan ristiriitaiselle ja kaaosta ruokkivalle vuorovaikutukselle. Viestit kulkevat rihmastoissa, ja ne ovat ikuisesti ei-valmis tuote, johon voidaan liittyä mistä rihmasta tahansa ja tuoda siihen mukaan uusia ja loputtomia merkityksiä.

Viestinnän ammattilaisten tehtävänä on ymmärtää viestintämaisemaa, ennakoida yhteiskunnallista kehityskulkua ja valmistaa organisaatiota toimimaan muutoksessa. Artikkelissa kuvataan kaaosta aiheuttavia ilmiöitä, populismia, elitismiä ja sosiaalisen median muuttunutta viestintämaisemaa sekä esitetään rihmasto- ja ”sotakone” -metaforat mahdollisuuksina ymmärtää kaaosta ja selvitä siinä.

Johdanto

Populismi ja elitismi eivät ole vain ideologioita ja yhteiskunnallisia ilmiöitä, vaan ilmentyvät johtamisen tyyleissä myydä, muokata ja vaikuttaa viestinnällä kohderyhmiin. Ne saavat energiansa informaatiorihmastoista (Deleuse & Guattari 1983; Robinson & McGuire 2010; Huhtinen 2015), jotka luovat perinteisistä instituutioista ja organisaatioista vapaita jatkuvan kamppailun ilmiöitä, joita on vaikeaa hallita. Hajautettu informaatioteknologia ei välttämättä takaa sitä, että ihmiset tuottaisivat enemmän demokraattista merkitystodellisuutta yhteiskunnalliseen keskusteluun.  Viestintäkulttuuriin pesiytyneessä vihapuheessa on kyse toisten vähättelyn, kieltämisen tai eristämisen keinojen hyödyntämisestä vallankäytön välineenä.

Käsitteet ja ilmaisut muuttuvat ajassa, menettävät merkityksiä tai saavat uusia merkityksiä. Kriittinen suhtautuminen käsitteisiin, objektivointiin ja luonnon ilmiöihin haastaa yhteiskuntatieteissä pitkään vallinnutta kielellistä ja diskurssiivista paradigmaa (Roffe & Stark 2015). Esimerkiksi ”ihmisoikeudet” ovat muuttumassa ”elämän oikeuksiksi” kaikille ihmisille, eläimille, olioille, ympäristölle ja kaiken kaikkiaan materiaaliselle ympäristöllemme. Huoli ympäristön tilasta on kasvanut ja johtanut vaatimukseen ihmisen hiilijalanjäljen pienentämisestä, kun taas luonnon näkeminen objektivoituna raaka-aineena tai kasvi- ja eliökunnan kategorisointi ihmiselle alisteiseksi hierarkiaksi on kyseenalaistumassa. ”Ei-humanistinen” käänne tulee vaikuttamaan siihen, miten tulevaisuudessa arvotamme ihmisten välisen vuorovaikutuksen peruspilareita (Grusin 2015).

Viestinnän ammattilainen toimii rihmastoissa. Viestijät laativat ja välittävät viestejä, joiden merkitykset saattavat muuttua sosiaalisen median alustoilla ennakoimattomalla tavalla. Viestit tai tarinat kopioituvat, ne saattavat normistua tai saada aivan vääristyneitä uusia merkityksiä sosiaalisen median sovellutuksien, evästeiden ja algoritmien mahdollistamana.  Digitaalinen viestintä on ollut suuri mahdollisuus demokratialle, mutta siitä on muodostunut myös hyvin moniulotteinen työkalu populismin ja elitismin kasvulle. On tärkeää, että viestintäammattilainen tiedostaa viestintämaiseman muutoksen ja pohtii oman organisaationsa ja oman työnsä osallisuutta siinä.

Populismilla hallitaan ihmisiä

Populismi ruokkii propagandaa ja rapauttaa toimivaa demokratiaa (Sanders 2019).  Populismin perusajatus on hierarkian ja kahtiajaon mustavalkoinen korostaminen. Sosiaalinen media antaa tähän hyvät välineet. Populismia esiintyy niin perinteisessä vasemmistoideologiassa kuin oikeistoradikalismissa. Populismi voi hyvin ajassamme, koska mustavalkoisuuden avulla kansalaisten on helpompi seurata usein vaikeaselkoisen retoriikan ja talouspoliittisten vaikutusketjujen taakse kätkeytyvää vallanhalua. Organisaation salaisiksi julkistettujen tietojen vuotajat ovat astuneet marttyyrien jalanjäljille. Mitä enemmän läpinäkyvyys ja kollektiivinen kontrolli yhteiskunnissa kasvavat, sitä hienovaraisempia tekniikoita informaatiorihmastojen mahdollistamana ihmiset toteuttavat itsensä hallitsemiseen (Foucault 2003).

Populismi on vaikutusvaltainen väline ihmisten hallintaan. Kansainvälinen tutkimus osoittaa, että poliittisia viestejä kuorrutetaan monin eri keinoin poliittisen eliitin asemien vahvistamisen vuoksi (Cooren ym. 2017; Sanders 2019; Schoor 2017, 657; Singer & Brooking 2018; Krebs 2015). Jos faktoilla ei enää ole niin väliä, vallankäyttäjät pääsevät hyödyntämään tilannetta tarkoitushakuisesti. Tarina voidaan rakentaa monella tavalla, mutta polarisaatiota ja hallitsemattomuutta ruokkivat sellaiset, joissa tarina rakennetaan joko radikaalin vaihtoehdon tai konservatismin varaan (Krebs 2018, 35–38). Barack Obama Yhdysvaltain presidenttinä lienee esimerkki siitä, kuinka tarinankertominen ei oikein onnistunut ja kuinka hänen vastustajansa täyttivät median ilmatilan vaihtoehtoisilla tarinoilla (Emt., 276).

Populistiset tarinat ovat yksinkertaisia. Populismi tarkoittaa juuri asioiden pelkistämistä, tunteikkuutta ja faktojen sijasta mielikuvituksella taikka tarkoitushakuisesti väritettyjä näkemyksiä ja tulkintoja. Näkemykset eivät juurikaan perustu tutkittuun tietoon. Varsinkin sosiaalisessa mediassa faktojen sijasta etsitään juuri tulkintoja, joihin ihmiset voivat peilata omia ajatuksiaan ja toiveitaan.  Tilanne ei ole aivan uusi, sillä jo 20 vuotta sitten tutkijat puhuivat ”media-spektaakkeli” yhteiskunnasta (Kellner 2019, 48). Sillä tarkoitettiin alati kiihtyvää, virtualisoituvaa ja sensaatiohakuista uutisointia. Tänä päivänä ilmiö on laajentunut, koska sosiaalisen median alustat tarjoavat erinomaisen paikan osatotuuksien levittämiselle, kenelle tahansa.

Unkarissa ja Puolassa poliittisen johdon kontrolli mediasta on kasvanut merkittävästi viime vuosina (Woolley & Howard 2019). Populistista retoriikkaa hyödyntävien vallanhaluisten poliitikkojen intressiä palvelee se, että journalistinen media heikkenee. Perinteinen journalismi joutuu elämään sosiaalisen median armoilla yhä vahvemmin. Tämä pakottaa perinteisen median uudistamaan osaamistaan ja toimimaan sosiaalisen median vastavoimana (Napoli 2019).

Populismin tuomitsijat olettavat, että olisi olemassa jokin normaali, tasapainoinen tai tarkistettu todellisuus (Schoor 2017, 658). Juuri eliittiin kuuluville on luontevaa vedota ”objektiivisuuteen” (Treitler 2019), vaikka objektiivisuus koskee vain heitä. Objektiivisuuden harha liittyy usein hierarkioiden tarpeellisuuteen, asiantuntijuuteen ja auktoriteettiin. Herkmanin (2019) mukaan globaalin uusliberaalin kilpailutalouden haasteet kansallisvaltioille, lisääntynyt muuttoliike, perinteisten puolueiden samanlaistuminen ja viestintäympäristön muutos sekä verkkoviestinnän ja sosiaalisen median nousu selittävät populismin menestyskulkua.

Populismin juuret ovat peräisin Platonin kirjoituksista. Platonin teoksien päähenkilö Sokrates kuvataan viisaana ajattelijana, joka kuitenkin kiihottaa kansan tunteita ajattelemaan sofisteja eli ajan eliittiä vastaan. Radikaalit ajatukset ja länsimaisessa aatehistoriassa kuvatut ideologiset vallankumoukset ovat aina olleet kaksiteräinen miekka: muutos tähtää parempiin oloihin, mutta samalla vanha vakaus järkkyy. Argumentaatio siitä, että eliitti on korruptoitunut ja muodostaa salaliittoja kansaa vastaan, kuuluu edelleen populismiin. Populistinen retoriikka ilmenee esimerkiksi vihapuheena tiettyjä eliittejä kohtaan, joita syytetään kansalaisten olojen heikkenemisestä. Vihapuhetta suunnataan myös populismia kritisoiville. Populismia vastustavat poliittiset päättäjät, virkamiehet sekä median edustajat ovat olleet huolissaan turvallisuudestaan. Kyse on uudenlaisesta teknologian mahdollistamasta valtapelistä, joka avaa mahdollisuuksia väärinkäytöksille ja rikollisuudelle.

Elitismi hyväksyy eriarvoisuuden

Elitismi tarkoittaa yhteiskunnallisen, poliittisen, taloudellisen tai kulttuurisen erityisaseman haltuun ottamista. Kyse on ajattelutavasta, maailmankuvasta ja johtamistyylistä. Fisherin (2009) mukaan elitismi hyväksyy yhteiskunnallisen polarisaation ja rakenteellisen eriarvoisuuden. Elitismiä on ollut ennenkin, mutta erityisen siitä tekee digitalisaatio ja informaatio, joiden nopeus ylittää ihmisen aistien vastaanottokyvyn. Yksilöt ja yhteisöt pyrkivät korostamaan ainutkertaisuuttaan ja erityislaatuisuuttaan suhteessa muihin esimerkiksi vihapuheen avulla.

Elitistisen ajattelun mukaan synnynnäinen tai evolutiivinen paremmuus suhteessa toisiin on oikeutus toisia parempaan valta-asetelmaan. Toisen maailmansodan jälkeinen yhdenvertaisuutta ja globaaleja ihmisoikeuksia ajava YK-vetoinen maailma ei ole pystynyt kitkemään varsinkaan taloudellista ja poliittista rakenteellista elitismiä. Eriarvoistavat valtahierarkiat ovat edelleen keskeinen este niiden kansainvälisesti hyväksyttyjen ihmisarvojen toteutumiselle, joita kehitettiin polarisaation kitkemiseksi. Tuomalan (2019) mukaan polarisaatiota kasvattaa myös 1990-luvulta alkanut tuloerojen raju kasvaminen, joka eriarvoistaa ihmisiä samoissa yhteiskunnallisissa rakenteissakin. (ks. myös Tilastokeskus 2018.)

Polarisoitunut viestintäkulttuuri

Sosiaalisen median esittämät reaktiot eivät ole aina sitä, miltä näyttävät, koska rahalla voidaan vääristää todellisuutta. Rahalla voi kerätä seuraajia, ostaa tykkääjiä ja muodostaa verkostoja (Napoli 2019). Kahdellakymmenellä dollarilla voi ostaa useita kymmeniä valekommenttia tai tuhansia valheellisia kommunikointeja (esim. tykkäyksiä ja uudelleen viittauksia). Facebook arvioi, että vuoden 2018 lopussa sillä oli 115 miljoonaan toimivaa valetiliä (Bay 2019).  Tutkimuksen mukaan ihmiset, jotka suhtautuvat mediaan vihamielisesti, erottavat valeuutiset heikoimmin oikeista uutisista (Benton 2018). Sosiaalinen media perustuu erityisesti nopeuteen levittää omaa sanomaa ja erilaiset yritykset ovat tarjoamassa yhä enemmän tähän tuotteitaan mm. automatisoituja ”tykkääjiä” (Napoli 2019).

Facebook ja Twitter perustuvat seuraajien määrään, jotka ”tykkäävät” tai edelleen ”tviittaavat” informaatiota. Google puolestaan perustuu hyberlinkkien ja avainsanojen paremmuusjärjestykseen, jota voidaan manipuloida esimerkiksi ostamalla “tykkäyksiä” tai algoritmien avulla (Singer & Brooking 2018, 139–140). Sosiaalinen media kykenee yhdistämään erilaisia yhteisöjä amatööreistä ammattilaisiin, hajauttamaan ja antamaan mahdollisuuksia erilaisten mielipiteiden ulostuloon (Munro & Thanem 2018, 20). Mutta aidosti moniääninen viestintäkulttuuri vaatisi luopumista saman mielisten kanssa kommunikoinnista (Singer & Brooking 2018, 122–123).

Erilaiset kaupalliset digitaaliset sovellukset seuraavat ihmisiä kaikkialle. Ihmiset joutuvat niitä käyttääkseen paljastamaan itsestään hyvin paljon tietoja. Yksityisyyttä ei oikeastaan enää ole.Tietoverkot ovat mahdollistaneet äänestäjien käyttäytymisen ohjaamista, kuten Cambridge Analytican ja Facebookin yhteistyö poliittisessa vaalimainonnassa Yhdysvalloissa muutama vuosi sitten osoittaa. Internetin sovellusten käyttöönoton uskottiin alun perin lisäävän demokratiaa, mutta kehitys on johtanut myös päinvastaiseen suuntaan, jossa ihmisten vapaasti sosiaaliseen mediaan antamat tiedot ovat päätyneet poliittisen vaikuttamisen aineistoksi. Samaan aikaan on yhä vaikeampaa arvioida, miten sellaiset äänestäjät käyttäytyvät, jotka eivät ole aggressiivisen ”vaalimaalittamisen” kohteena (Benkler ym. 2018, 299–302).

Myös ”trollaus” sosiaalisen median ilmiönä on olennainen osa poliittista ja kulttuurista keskustelua tänään (Merrin 2019, 201–204). Termi juontaa juurensa keskiajalle asti ja tarkoittaa vaeltelemista sinne tai tänne sekä erilaisten pelien ja performanssien mahdollisuuksien etsimistä. Keskeistä on se, että erilaiset auktoriteetit tai yksilöt sekä yhteisöt, jotka ovat korottaneet itsensä toisten yläpuolelle, kyseenalaistetaan luomalla kaaosta huumorin, häirinnän, kiusoittelun tai kiusaamisen muodossa. Yksi keino on myös äärimmäisen järjestyksen ja kurin vaatimus, joka yleensä on äärioikeistolaisten trollien keinovalikoimassa (Merrin 2019, 203).

Yksi polarisoivan julkisen puhekulttuurin esimerkki on se, että sen leviäminen Suomessa on vähentänyt kuntapäättäjien osallistumista politiikkaan ja julkiseen keskusteluun (Knuuttila ym. 2019). Petri Uusikylä (2019) on tutkinut vaikuttavuutta ja sen mittaamista julkisessa hallinnossa ja todennut, että verkottuneessa yhteiskunnassa vaikuttavuus on vaikeasti hallittavissa ja mitattavissa. Juuri sosiaalisen elämän ja vuorovaikutuksen kompleksisuus ja informaatioverkostoihin yhä tiiviimpi kytkeytyminen ruokkivat saman aikaisesti demokratisoivaa osallistumista, mutta myös kärjistävät ristiriitoja erityisesti sosiaalisessa mediassa. Tämä puolestaan aiheuttaa kiistaa, mitä pitäisi rahoittaa ja resursoida, jotta todellista yhteiskunnallista vaikuttavuutta saataisiin aikaiseksi.

Hajautettu ja joukkoistettu informaatioteknologia ei jalosta tavoitteestaan huolimatta välttämättä takaa sitä, että ihmiset tuottaisivat enemmän demokraattista ja moniarvoista merkitystodellisuutta yhteiskunnalliseen keskusteluun. Tämä johtuu siitä, että lisääntyvät ja verkostoituvat mediat eivät tuota selkeitä ”totuuksia”, vaan ulostulot saavat heti erilaisia tulkintoja ja merkityksiä sekä tulevat haastetuiksi. Journalistisesti toimitetun median kutistuminen ja blogauskulttuuriin leviäminen – mikä on alkanut jo kymmenen vuotta sitten – tuottavat valtavan määrän mielipiteitä, joista keskustellaan ja kiistellään ilman, että mielipiteet perustuvat mihinkään lähteisiin tai totuuteen (Laaksonen & Poutanen 2019). Viestintä on muodostunut ennakoimattomaksi sekä vaikeaksi hallita, kuten on tapahtunut jo muualla (Schneider 2019, 280).

Rihmasto-metafora

Populismilla on tapana epäonnistua silloin, kun sen asettama yleinen ja kaikkia koskeva vastakkainasettelu ei enää toimi ihmisten välisessä arkisessa kanssakäymisessä. Mitä enemmän ihmiset liikkuvat pois omista totutuista elämisympyröistään, sitä todennäköisemmin he kohtaavat itselleen vieraita ja uudenlaisia ihmisiä ja yhteisöjä, joiden myötä syntyneet kokemukset rikkovat populistisen polarisaation. Totalitääriset, elitistiset ja populistiset johtajat eivät myöskään menesty, jos hallinnon hyveet, kuten kansalaisten osallistuttaminen ja oikeudenmukaisuuden kokemukset kestävät muutoksen välttämättömyydestä huolimatta (Sanders 2019, 758). Julkista hallintoa usein moititaan tehottomuudesta ja vanhakantaisuudesta (Wahlroos 2019), mutta on syytä muistaa, että suurin osa innovaatioista ja investointiajatuksista on syntynyt julkisen rahoituksen kautta mm. korkeakoulujen ja yliopistojen opetuksen avustamana. Lisäksi sosiaaliturva ja terveydenhuolto ovat pääsääntöisesti julkisesti rahoitettuja toimintoja ja avainasemassa yhteiskuntarauhan ja kansalaisten oikeudenmukaisuustajun kanssa.

Rihmasto on metafora, joka haastaa ajatuksen hierarkiasta, järjestyksestä ja asioiden staattisesta olemisesta. Rihmasto on aina olemassa mahdollisuutena niin hyvään kuin pahaan siellä, missä pyritään järjestykseen. Rihmastolle on tyypillistä kytkeä hyvät tavoitteet pahoiksi mielikuviksi ja päinvastoin. Paradoksaalisesti rihmasto on järjestystä kaaoksessa. Kaaosta ja hallitsemattomuutta ei rihmastoissa voida ajatella jonakin aikana tai paikkana järjestyksen ulkopuolella. Rihmastomaisuus antaa avaimia elää ilman liiallista hallintayritystä kaaoksessa. Kaaoksen ja hallitsemattomuuden eliminointi tai lokerointi johtaa usein yhä vaikeammin hallittaviin tilanteisiin ja kuluttaa energiaa siitä mahdollisuudesta, jota rihmastoon sopeutuminen voisi tarjota (Deleuze & Guattari 1983; 1986; 1987; Huhtinen 2015).

Vapaa tiedon tuottaminen ja levittäminen sekä ihmisten tahto verkottuen vaikuttaa asioihin muodostavat parhaimmillaan sellaista rihmastotoimintaa kuin kansainvälinen tutkivan journalismin Bellingcat-verkosto tekee (www.bellingcat.com). Verkosto on tehnyt monia paljastuksia, kuten selvittänyt MH17-koneen kohtalon Ukrainassa. Eräs esimerkki on kansalainen nimeltä Matt Drudge, joka antoi omiin tutkimuksiinsa perustuvan vinkin journalistiselle medialle Yhdysvaltojen presidentin salasuhteesta Valkoisen talon harjoittelijaan tammikuussa 1998. Tästä lähti liikkeelle poliittinen skandaali. Mies aloitti tutkivan reportterin työn ilman mitään muodollista koulutusta. Vuonna 2012 Drudge Report -verkkosaitti keräsi tavallisena päivänä 29 miljoonaa osumaa vuorokaudessa. (Shepard 2014, 6–7.) Mielenkiintoisesta esimerkistä tiedonlevityksen alustojen uusista mahdollisuuksista käy myös arvovaltainen mediajätti BBC, joka alkoi hyödyntää Tor-verkkoa mahdollistaakseen mm. Iranin ja Kiinan kansalaisille väylän kiertää näiden valtioiden internetsensuuria ja päästä käsiksi BBC:n tuottamaan verkkouutisointiin. Rikollisten käyttämiä reittejä ja alustoja voidaan siis käyttää myös vapaan tiedonkulun edistämiseen .Nämä esimerkit kuvastavat osaltaan informaatioverkkojen hallitsematonta ja rihmastomaista luonnetta, jossa jonkin verkostorihmaston alkuperäinen käyttö saattaa muuttua jopa päinvastaiseksi informaatiokanavaksi suhteessa alkuperäiseen tarkoitukseen.

”Sotakone”-metafora

Yhteisöillä ja organisaatioilla on vaihtoehtoja hallitsemattomuuden tilaan äärimmäisestä kontrollista kaaokseen. Kyse on usein näiden ääripäiden välisestä tasapainottelusta (Kornberger 2006, 70–73). Tutkijat Vähämäki ja Virtanen (2006) ovat osoittaneet, että revoluutio evoluution sijaan ei ole ollut juurikaan vaihtoehto asioiden ratkaisemisessa. Hallitsemattomuudessa pärjää siis sopeutumalla ei niinkään vastustamisella. Sosiaalisessa toiminnassa ”vallankumouksellisuus” on usein luonteeltaan rihmastomaista, paikatonta ja ajatonta, ja se tapahtuu äkkiarvaamatta erilaisten toimijoiden kautta rakentuvana ja hallitsemattomana yhteisöllisenä toimintana. Sen alkua ja loppua on myös vaikea arvioida. Vallankumous tavallaan läpäisee ja ylittää selkeät rakenteet, ja se vastustaa erilaisia paikka- ja aikasidonnaisuuksia. Vallankumouksellista rihmastoa on mahdotonta palauttaa mihinkään systeemiin, syyhyn tai ehtoon. (Vähämäki & Virtanen 2006, 209.)

Deleuze ja Guattari (1983) ovat löytäneet rihmastomaista vallankumouksellisuutta informaatiovaikuttamisessa. Demokraattiset valtiot käyttävät mediaosaajia, yrityksiä ja vapaaehtoisia kansalaisia luomaa valesivustoja ja -tilejä sekä automatisoimaan sosiaalisen median keskustelua (Woolley & Howard 2018, 12). Näin niiden tekemä propaganda muistuttaa propagandaa diktatuureissa. Suositut sosiaalisen median sivustot ovat yhä enemmän keskitettyjä. Reaaliaikaiset sosiaaliset verkostot ovat taipuneet erilaisten väärinkäytösten alustoiksi (López-Fuentes 2018). Deleuze ja Guattari esittelevät käsitteen ”sotakone” (war machine). Kyseinen metafora kuvaa ilmiöitä, jotka tapahtuvat valtiokeskeisen poliittisen kontrollin ja vallankäytön ulottumattomissa. ”Sotakone” on yhteiskunnan synnyttämä vastareaktio rihmastoineen vallitsevalle hierarkialle, sen luonne on hybridimäinen, se on yhteydessä lähes kaikkeen ja kaikkialla ilman varsinaista komentokeskusta tai tavoitetta. Se operoi kodittomissa, paperittomissa, verkkohakkeroinnissa, talonvaltauksissa, innovaatioissa, performansseissa, vapaaehtoistyössä tai sosiaalisen median trolleissa eli ns. pehmeässä tilassa (smooth space) vailla ylläpidettäviä rakenteita ja instituutioita. ”Sotakone” liuentaa paikallista valtaa (deterritorialize the power) ja lisää nomadimaisuutta (Munro & Thanem 2018, 14, ks. myös Deleuze ja Guattari 1986, 50–51). Tässä metaforassa median toiminta hyödyntää internetin harmaita ja pimeitä puolia; huhut ja vuodot yleistyvät, myös amatöörien käyttö asiantuntijoina kuvastaa ilmiötä (Munro & Thanem 2018, 17, 19).

Miksi käyttää äärimmäisiä termejä, kuten Deleuzen ja Guattarin kehittelemää “sotakonetta”? Uuden käsitteen avulla voidaan luoda etäisyyttä hierarkian kohteeseen. Se auttaa tarkastelemaan ennakoimatonta ilmiötä, jossa oleellista on prosessimaisuus ilman perinteisiä jakoja esimerkiksi älyllisiin suunnittelijoihin ja käytännön toimeenpanijoihin. Käsite voisi olla jokin muukin. Pääasia on pyrkiä ymmärtämään uutta, joka shokeeraa, kyseenalaistaa totuttua. Esimerkiksi jazz oli 1900-luvun alussa vallankumouksellista musiikissa. Se rikkoi klassisen musiikin kaavat, salli improvisaation, ainutkertaisuuden, virheet ja yllätykset (Holland 2009, 220–222).

Johtopäätöksiä

Hallitsematonta viestintää mahdollistava sosiaalinen media on sekä mahdollisuus että uhka viestintäammattilaisille. Hallitsemattomaan viestintään johtaneet syyt, kuten populismin ja elitismin leviäminen, on hyvä ymmärtää. Hyvää tarkoittava tieto ja jakaminen voivat tulla lainatuiksi rihmastoissa täysin päinvastaiseen.

Jos digitaalinen viestintä voittaa liiaksi henkilökohtaisen vuorovaikutuksen, alttius vihapuheeseen, trollaukseen, identiteettivarkauksiin ja maalittamiseen saattaa kasvaa. European Communication Monitor (2019) -tutkimuksen mukaan tietokoneavusteinen viestintä ei ole kuitenkaan toistaiseksi syönyt pohjaa kasvotusten tapahtuvalta vuorovaikutukselta.

Koska polarisaatiota ruokkiva viestintä sosiaalisessa mediassa on usein kasvotonta, yksi mahdollisuus on lisätä henkilökohtaista viestintää ja edistää yhteisöllisyyttä. Niillä voidaan ehkäistä hallitsemattoman viestinnän syitä.

Moniääninen viestintäkulttuuri edellyttää myös sitä, että luovutaan viestinnästä puhtaasti saman mielisten kanssa. Oma käsitys totuudesta tulee haastetuksi. Populismia voi kitkeä moniäänisellä ja faktoihin perustuvalla rihmastoissa elävällä viestintäkulttuurilla. Rihmasto on metafora hyvään ja pahaan.

Viestintäammattilaisten on hyvä pysytellä kriittisinä sosiaalisen median yhteisten kokemusten edessä. Sosiaalisessa mediassa levitetään yhteisiä moraalisia normeja opettavia kokemuskertomuksia. Päivittelemme ”pahaa” kuorossa. Tällaiseen ei ole hyvä lähteä mukaan, ellei ole täysin tietoinen, millaisia valtaan liittyviä tarkoitusperiä viestien tai tarinoiden takana voi piillä.

Riippumatonta journalismia uhkaavat talousongelmat, poliittisen eliitin vaino sekä itsesensuuri, joka tarjoaa sekin populismille ja elitismille tilaa. Jos ammattijournalisteilla ei ole riittäviä resursseja eikä perusturvaa tehdä työtään, pääsevät polarisoituneet mielipiteet täyttämään liiaksi uutisvirtaa. Viestintäammattilaisten etu on tukea kaikin tavoin riippumattoman journalismin hyvinvointia.

Mikäli osatotuuksia tai valheita toistetaan useissa medioissa, niitä aletaan pitää totuuksina. Mediajättejä on vaikeaa saada vastuuseen. Tässä maailmanlaajuisessa kehityskulussa on pysyteltävä valppaana. Kun toimii ammatissa, jonka avulla myös elitismi ja populismi leviävät, täytyy ajatella tarkkaan erilaisten tekojen edessä, mitä tulee palvelleeksi.

Viestintäammattilaisten tehtävänä on ennakoida, tarkkailla ja analysoida, jotta voi tarjota organisaatiolleen sellaista tietoa, jota se tarvitsee. Tehtävään on sisäänrakennettuna kriittisyys ja analyyttisyys myös omaa ja oman organisaation tekemistä kohtaan. ”Sotakoneen” metaforassa toimiminen edellyttää, että tiedostaa, miten talouspoliittinen eliitti käyttää valtaansa. Viestintäammattilaisen on tärkeää ymmärtää, mikä on oma osallisuus hallitsemattomuuteen johtaneessa kokonaisuudessa.

Viestintää voi johtaa strategisesti niin, että siihen liittyy hallitsemattomuuden ymmärrys ja huomioiminen, jotka jaetaan koko organisaatiossa, yhteisöissä ja yhteiskunnassa eikä ainoastaan viestintäammattilaisten mielissä. Rihmastomaisuus auttaa ymmärtämään jatkuvasti muuttuvan ja uusia yhteyksiä rakentavan viestinnän verkostoja, joissa määrityksiä haastetaan koko ajan. Merkitykset elävät viestinnästä eikä viestintä merkityksistä.

Lähteet

Bay, Sebastian (2019). The Invisible Thumb: The Studying the Market for Social Media Manipulation. Power 3.0. 18.7.2019. Saatavilla: https://www.power3point0.org/2019/07/18/the-invisible-thumb-studying-the-market-for-social-media-manipulation/ (luettu 20.3.2020).

Benkler, Yochai; Faris, Robert & Roberts, Hall (2018). Network Propaganda: Manipulation, Disinformation, and Radicalization in American Politics. Oxford Scholarship Online. Saatavilla: DOI:10.1093/oso/9780190923624.001.0001 (luettu 20.3.2020).

Benton, Joshua (2018). If you hate the media, you’re more likely to be fooled by a fake headline. NiemanLab 19.11.2018. Saatavilla: https://www.niemanlab.org/2018/11/if-you-hate-the-media-youre-more-likely-to-be-fooled-by-a-fake-headline/ (luettu 20.3.2020).

Cooren, Francois; Bartels, Gerald & Martine, Thomas (2017). Organizational Communication as Process. Teoksessa: Langley, Ann & Tsoukas, Haridimos (toim.). The SAGE Handbook of Process Organization Studies. London: Sage, 513–528.

Deleuze, Gilles & Guattari, Felix (1987). A thousand plateaus: capitalism and schizophrenia. Minneapolis: University of Minnesota Press.

Deleuze, Gilles & Guattari, Felix (1986). Nomadology: The War Machine. Los Angeles: Semiotext(e).

Deleuze, Gilles & Guattari, Felix (1983). On the Line. New York: Semiotext(e).

European Communication Monitor (2019). Saatavilla: http://www.communicationmonitor.eu/ (luettu 20.3.2020)

Fisher, Mark (2009). Capitalist Realism. Is There No Alternative? Washington: Zero Books.

Foucault, Michel (2003). Society Must Be Defended. London: Allen Lane.

Grusin, Richard (toim.) (2015). The Nonhuman Turn. Minneapolis: University of Minnesota Press.

Herkman, Juha (2019). Populismin aika. Tampere: Vastapaino.

Holland, Eugene (2009). Affirmative Monadology and the War Machine. Teoksessa: Boundas, Constantin V. (toim.). Gilles Deleuze. The Intensive Reduction. London: Continuum International Publishing Group, 218–225.

Huhtinen, Aki-Mauri (2015). Informaation aseellistaminen ja taistelu identiteetistä. Teoksessa: Luoma-aho, Vilma (toim.). Läpinäkyvä viestintä. Procomma Academic. Helsinki: ProCom, 94–110.

Kellner, Douglas (2019). Trump’s War Against the Media, Fake News, and (A)Social Media. Teoksessa: Happer, Catherine; Hoskins, Andrew & Merrin, William (toim.). Trump’s Media War. London: Palgrave Macmillan, Cham, 47–67. Saatavilla: https://doi.org/10.1007/978-3-319-94069-4_4  (luettu 20.3.2020).

Knuutila, Aleksi; Kosonen, Heidi; Saresma, Tuija; Haara, Paula & Pöyhtäri, Reetta (2019). Viha vallassa: Vihapuheen vaikutukset yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisusarja 2019:57. Helsinki: Valtioneuvoston kanslia.

Kornberger, Martin; Rhodes, Carl & ten Bos,René. (2006). The Others of Hierarchy: Rhizomatics of Organising. Teoksessa: Fuglsang, Martin & Sorensen, Bent Meier (toim.). Deleuze and the Social. Edinburgh: Edinburgh University Press, 58–74.

Krebs, Ronald R. (2015). Narrative and the Making of US National Security. Cambridge: Cambridge University Press. Saatavilla: https://doi.org/10.1017/CBO9781316218969 (luettu 20.3.2020).

Laaksonen, Salla-Maaria & Poutanen, Petro (2019). Faktat nettiin. Helsinki: Gaudeamus

López-Fuentes, Francisco de Asis (2018). Decentralized Online Social Network Architectures. Teoksessa Özyer, Tansel; Sambit Bakshi, Sambit & Alhajj, Reda (toim.). Social Networks and Surveillance for Society. Lecture Notes in Social Networks. Berlin: Springer, 85–100. Saatavilla: https://doi.org/10.1007/978-3-319-78256-0_1 (luettu 20.3.2020).

Merrin, William (2019). President Troll: Trump, 4Chan and Memetic Warfare. Teoksessa: Happer, Catherine; Hoskins, Andrew & Merrin, William (toim.). Trump’s Media War. Berlin: Springer,  201–226. Saatavilla: https://doi.org/10.1007/978-3-319-94069-4_4 (luettu 20.3.2020).

Munro, Ian & Thanem, Thorkild (2018). Deleuze and the Deterritorialization of Strategy.  Critical Perspectives in Accounting vol. 53, 69–78. Saatavilla: DOI: 10.1016/j.cpa.2017.03.012 (luettu 20.3.2020).

Napoli, Philip M. (2019). Social Media and the Public Interest. Media Regulation in the Disinformation Age. New York: Columbia University Press.

Robinson, Lyn & McGuire, Mike (2010). The rhizome and the tree: changing metaphors for information organization. Journal of Documentation, 66(4), 604–613.

Roffe, Jon & Stark, Hannah (2015). Deleuze and the Nonhuman Turn: An Interview with Elisabeth Grosz. Teoksessa Roffe, Jon & Stark, Hannah (toim.). Deleuze and the Non/Human. New York: Palgrave, . 17–24.

Sanders, Paul (2019). Leadership and populism: A parallel reading of Hannah Arendt and Franz Neumann. Leadership 2019, Vol. 15(6) 750–767. Saatavilla: DOI: 10.1177/1742715019837807 (luettu 20.3.2020).

Shepard, Jason M. (2014). Freedom of the Press and Journalism Ethics in the Internet Age, 1-22 in Ethical Issues. Teoksessa Drumwright, Minette E. (toim.). Communication Professions. New Agendas in Communication. New York: Routledge.

Schneider, Nathan (2019). Decentralization: an incomplete ambition. Journal of Cultural Economy, 12:4, 265–285. Saatavilla: DOI: 10.1080/17530350.2019.1589553 (luettu 20.3.2020).

Schoor, Carola (2017). In the theater of political style: Touches of populism, pluralism and elitism in speeches of politician. Discourse & Society 2017, Vol. 28(6) 657–676. Saatavilla: DOI: 10.1177/0957926517721082 (luettu 20.3.2020).

Singer, Peter Warren & Brooking, Emerson T. (2018). LikeWar. The Weaponization of Social Media. New York: An Eamon Dolan Book. Houghton Mifflin Harcourt.

Tilastokeskus (2018). Tuloerot Euroopan maissa. Saatavilla: https://tilastokeskus.fi/til/tjt/2016/04/tjt_2016_04_2018-05-24_kat_003_fi.html (luettu 20.3.2020).

Treitler, Vilna B. (2019). Outsider Scholars and Outsider Sociologists. Sociological Forum, Vol. 34:1, March 2019. Saatavilla: DOI: 10.1111/socf.12486 (luettu 20.3.2020).

Tuomala, Matti (2019). Markkinat, eriarvoisuus & valtio. Tampere: Vastapaino.

Uusikylä, Petri (2019). Endeavour to Find Evidence. The Role of Evaluation in Complex Systems of Governance. Dissertation. Department of Political and Economic Studies, University of Helsinki, Finland. Helsinki: Valtiotieteellisen tiedekunnan julkaisuja 130.

Vähämäki, Akseli & Virtanen, Jussi (2006). Deleuze, Change, History. Teoksessa: Fuglsang, Martin & Sorensen, Bent Meier (toim.). Deleuze and the Social. Edinburgh: Edinburgh University Press, 207–228.

Wahlroos, Björn (2019). Kuinkas tässä näin kävi? Miksi maailmallamme ei ollut malttia vaurastua. Helsinki: Otava.

Woolley, Samuel & Howard, Philip N. (2018). Introduction. Computational Propaganda Worldwide. Teoksessa: Woolley, Samuel C. & Howard, Philip N. (toim.). Computational Propaganda: Political Parties, Politicians, and Political Manipulation on Social Media.. Oxford Scholarship Online. Saatavilla: DOI:10.1093/oso/9780190931407.001.0001 (luettu 20.3.2020).

Woolley, Samuel. C. & Howard, Philip. N. (toim.). (2019) Computational Propaganda. Political Parties, Politicians, and Political Manipulation on Social Media.  New York: Oxford University Press.

Artikkeli on julkaistu ProComma Academic 2020 – Hallitsematon viestintä -teoksessa. Kirjan voi tilata ProComin sivuilta (jäsenille maksuton) >>