Miltä pandemia on näyttänyt toisessa maassa kulttuurissa? Ota tauko työtehtävistäsi ja lue Minna Rautomäen arjesta pandemian keskellä Vietnamissa. Minna on opintovapaalla muutosjohtamisen ja viestinnän tehtävistä ja viettää opintovapaata työ- ja organisaatiopsykologian opintojen parissa Vietnamissa.

Viime viikkoina ja kuukausina on ollut melko surrealistista jakaa Instassa palmu- ja rantakuvia. On hankala osoittaa sormella, miksi vanne kiristää ja olo on rauhaton ja stressaantunut, kun ympärillä on aurinkoa, hiekkarantoja ja näennäisen rento lomatunnelma.

Tätä kirjoittaessa istun hotellin rantabaarissa ja elokuu on lopuillaan. Aurinko laskee selkäni takana ja lattarit soivat. Olemme olleet jumissa Phu Quocin saarella hieman yli 8 viikkoa, kun lennot Saigoniin lopetettiin heinäkuussa. Ensimmäiset kaksi viikkoa elettiin normaalia lomaa. Sitten tulivat rajoitukset, ravintolat menivät kiinni, poliisin tiesulut pysäyttivät huvitteluajot ja ulkonaliikkumiskielto alkoi. Kuuden viikon rajoitusten jälkeen saari on alkanut jälleen avautua. Poliisin lähin partiopiste katosi ja isolla kirkolla pikkukaupat ovat jo auki. Jopa muutamaan ravintolaan voi jäädä paikan päälle syömään.

Jos olisimme Saigonissa sijaitsevassa kodissa, emme olisi saaneet poistua asunnostamme pariin viikkoon. Armeija tai joku hyväntekeväisyysjärjestö toimittaisi meille etukäteen lyhyeltä listalta ruksimamme ruokaostokset. Tai sitten ei. Somen perusteella moni on odottanut ruokatoimituksia päiviä, ja tilanne on katastrofaalinen. Ruoka loppuu kaupasta jatkuvasti ja toimitettavien ruokien määrä on rajallinen. Jopa ne, joilla olisi varaa ostaa ruokaa, näkevät nälkää. Ennen tätä päivää minä ja Vietnamissa työskentelevä puolisoni olisimme jo kipuilleet arjen yksityiskohtien kanssa pari kuukautta. Toinen meistä olisi saanut käydä kaupassa ehkä kerran tai kahdesti viikossa, ostaa sen, mitä olisi jäljellä, jonottaa tuntikausia järjettömissä ruuhkissa ja pelätä koronatartuntaa. Tai olisimme voineet yrittää tilata kotiin sallittuja, niin sanottuja välttämättömiä tarvikkeita. Olisin joutunut pidättämään kuukautisia, koska ei-välttämättöminä hygieniatuotteet eivät olisi läpäisseet liikenteen tarkastuspiteillä valvovien (mies)poliisien seulaa ja kuljetus olisi tullut karsittuna perille. Vauvaperheet eivät olisi saaneet vaippoja kotiin samasta syystä.

Istun kuitenkin rantabaarissa ja nautin vapaudesta muiden resortteihin saartuneiden länsimaalaisten kanssa. Saigonin tilanne armeijan ruokatoimituksineen on utopistinen, koska olen kokenut sen vain uutisten kautta. Phu Quoc on kuin epärealistinen rinnakkaistodellisuus. Toisaalta, jos olisin Saigonin sulussa, olisin saanut muutama päivä sitten ensimmäisen rokotuksen. Ilman ensimmäistäkään piikkiä tunnen olevani deltamuunnoksen maalitaulu.

Neljäs aalto on ravistellut koronan runtelemaa arkea Vietnamissa

Tätä tilannetta on hankala maalata. Huhtikuusta alkanut neljännen korona-aallon tuoma epävarmuus on rankkaa, kun on vieraalla maalla. Miljoonakaupungissa kukaan ei ole turvassa ja kun tautia aletaan hillitä, sitä hillitään kovalla kädellä. Uusi-Seelanti ei ole ainoa maa, joka yrittää tukahduttaa pandemian tiukoilla sulkutoimenpiteillä. Passini vanhenee lokakuussa, ja yritin jo loppukeväästä päästä uusimaan sitä, mutta koronan vuoksi matka Hanoihin piti perua. Pian passin jälkeen vanhenee viisumi. Joudunko vaikeuksiin näiden vuoksi? Niin kauan kuin rajoitukset ovat päällä, lupa-asioita katsotaan ilmeisesti sormien läpi, mutta en silti haluaisi olla siinä tilanteessa, että olen niin sanotusti luvatta maassa. Näin tulee kuitenkin käymään.

Suoritan Vietnamissa työ- ja organisaatiopsykologian opintoja. Haluaisin käynnistää aineopinnot tehokkaasti, koska olen jo omasta aikataulustani jäljessä. Läppäri ja tärkeimmät materiaalit ovat kuitenkin Saigonissa, joten luen pdf-tiedostoja ja räpistelen esseitä puhelimen ja tabletin ääressä. Voin sanoa, että mitä tahansa näiden laitteiden valmistajat lupasivat niiden ihmiseloa vapauttavista ja mobilisoivista ominaisuuksista, esseiden kirjoittamisessa ja Wordin asetusten hallinnassa ne eivät toimi.

Olemme rakentaneet tänne väliaikaisen "kodin", työ- ja opiskelupaikan. Ostimme muun muassa laitteita ja astioita, jotta päivistä tulisi jouhevampia. Odotamme ja pelkäämme Saigoniin palaamista. Kesäloman alettua Suomeen lähteneet ystävämme ovat jumissa Suomessa omalla päättymättömällä Suomi-lomallaan. Hekään eivät tiedä, milloin pääsevät takaisin Saigoniin. Hyvä niin, sillä en haluaisi, että kukaan joutuu kärsimään hullusta tilanteesta yhtään kauemmin kuin on pakollista. Odotan silti, että se päivä, kun näemme, tulisi pian.

Suurin mörkö on Saigonin avautumisen epävarmuus. Kuinka kauan rajoitukset ja sulut vielä kestävät? Saanko tavata ystäviä ennen vuodenvaihdetta vai jumitammeko kaikki omissa koloissamme, etätöissä ja etäystävyyksissä? En ole varma, haluanko jäädä tähän maahan odottamaan vielä kuukausiksi tai puoleksi vuodeksi elämän palautumista viime kevään malliin. Onko viime kevät seuraavan kerran ensi keväänä? Kun menetin mahdollisuuden minulle tarjottuun rokotukseen, tarjotaanko sitä enää uudestaan? Jos ei, voinko käytännössä elää tavallista elämää, ennen kuin olen onkinut piikit käsivarteeni jostakin?

Tiedon saaminen on Vietnamin neljännen korona-aallon pimeä kohta. En edelleenkään tiedä, mistä saisin halutessani vedenpitävää ja ajantasaista tietoa oman alueeni rajoituksista, kuten mahdollisuudesta päästä rokotukseen. Koska en osaa vietnamia, rajoittuvat tietolähteeni englanninkielisiin uutismedioihin, VNExpressiin ja TuoiTreNewsiin. Ne ovat erinomaisia lähteitä uutisten yleiseen seurantaan, mutta esimerkiksi Saigonin eri kaupunginosia koskevat hieman eri säännöt, joten tukeudun noin viiteen eri Facebook-ryhmään, joista saatu tieto on, no, Facebook-tietoa. Yksi kertoo yhtä ja pari muuta on eri mieltä. Tiedät, mitä tarkoitan.

Oma ihmiskokeeni on saanut kummallisia ja odottamattomia piirteitä. Liian paljon ja liian isoja asioita, rajoituksia, epävarmuutta, jopa kipuja ja särkyjä. Ehkä silti enemmän henkisiä kuin fyysisiä. Kun kirjoitan sen mustaksi valkoiselle, hävettää kaikki se huonotuulisuus ja kiukuttelu, mitä tilanne on aiheuttanut. En ole kasvanut aikuiseksi, eikä työvelvoitteista vapaa elämä ole tehnyt minusta zeniä. Onneksi saartuneiden yhteisössä on paljon naurua ja hyvää tuulta, ja saarella on toinen toistaan upeampia auringonlaskuja. Ja onneksi somessa voi jakaa vain kissakuvia.

Miten Minnan arki Vietnamissa on jatkunut? Lisää Minnan matkasattumuksia voit seurata Instagramissa @minnilotta sekä blogissa vaihdokit.blogspot.com.