ProCom ja STT julkaisivat hiljattain tutkimuksen viestinnän mittaamisesta. Viestinnän vaikuttavuutta tutkitaan yllättävän vähän, vaikka päälliköt ja johtajat tietävät, että vain mittareiden avulla on mahdollisuus osoittaa viestinnän arvo omassa organisaatiossa.

Miksi oman työn vaikuttavuutta ei mitata? Onko se raha- vai organistointikysymys vai huonojen mittareiden syy? Tähän palaan vielä, mutta tämä blogikirjoitus katsoo mittaamisen historiaan. Koska minulla sattuu olemaan tietoa, jaan sen teille.

Siirrytäänpä nyt ajassa reippaasti taaksepäin, joulukuulle 1940. Sota Suomen ja Neuvostoliiton välille oli puhjennut ja propagandaa oli ehditty tovi harjoittaa. Propaganda ymmärrettiin etupäässä hyvin myönteisenä asiana.

Koska lyhykäisistäkin talvisodan ajan propagandan kokemuksista haluttiin nopeasti oppia lisää, tarvittiin mittareita. Siispä lanseerattiin kyselytutkimus Propaganda-Aseveljet ry:n jäsenkunnalle.

Rauhanajan organisaatio mielessä?

Propaganda-aseveljet ry:n puheenjohtaja, eversti Lasse Leander, sama mies, joka koulutti Suomen ensimmäisiä propagandisteja armeijassa vuodesta 1937 eteenpäin, oli mukana kehittämässä kysymyspatteristoa. Kysymyksiä syntyi 148 ja ne ryhmiteltiin neljään eri osastoon. Rintamalla ja valtion propagandakoneistossa työskennelleet propagandamiehet saivat jakaa tietojaan seuraavissa asioissa: viholliseen kohdistuva propaganda, omiin joukkoihin kohdistuva propaganda, koti- ja ulkomaan propaganda sekä propagandahenkilöstöä koskevat asiat.

Kysely tehtiin siksi, että yhdistys saattoi ”toivottavasti kouriintuntuvasti osoittaa propaganda-aseen tarpeellisuuden ja merkityksen puolustuslaitoksessamme ja aikaansaada sen, että sille rauhan aikana varataan tarpeellinen henkilöstö ja materiaali”. Tämän lisäksi kyselyä perusteltiin sillä, että ehdotetut parannukset käytettäisiin ”propaganda-aseen edelleen kehittämiseksi ja sekä vanhan että uuden propagandahenkilöstön kouluttamiseksi”.

Eivät ole mittaamisen tarkoitusperät paljoa näistä päivistä muuttuneet: niillä osoitetaan tehdyn työn arvo ja pyrittään resurssoimaan sitä paremmin.

Miten se rahoitettiin?

Mitä sitten kysyttiin? Ensinnäkin sitä, saivatko propagandaa tehneet tarpeeksi tietoa vihollisista ja ulkovalloista. Millä välineillä ja missä tilanteissa tietoa saatiin. Kysyttiin mielipiteitä lentolehtisistä, julisteista, valokuvista, kaiuttimien käytöstä, ohjelmien aiheista ja laadusta; propagandamateriaalin levitystavoista, määristä. Myös väärennöksistä kysyttiin: millä tavoin niitä hyödynnettiin ja millä tuloksilla.

Kysymyksiä lukiessa huomaa, että ne muistuttavat rauhanajan henkilöstökyselyitä tai itsearvioita. Pomojakin sai arvioida: ”millä tavalla päällystö suhtautui viholliseen kohdistuvaan propagandaan ja sen levitystapoihin”, ja ”millä tavoin oma miehistö suhtautui k.o. propagandaan”. Kysyttiin tietenkin rahasta: ”miten rahoitettiin viholliseen kohdistuva propagandatyö (määrärahat, muulla tavoin hankitut varat)?”

Lehtien ja toimittajien arviointia

ProComin ja STT:n tuoreessa tutkimuksessa kävi ilmi, että mediavaikuttavuutta mitataan organisaatioissa tänä päivänä eniten. Ei mitään uutta. Propagandamiehiltä haluttiin tietoa siitä, mikä oli sanoma- ja aikakauslehdistön merkitys omiin joukkoihin kohdistetussa propagandassa ja mitä kokemuksia oli kerätty koti- ja ulkomaisten sanomalehtimiesten ja sanomalehtiryhmien vierailuista? Myös pappien valistustyötä sai arvostella.

Tärkeää oli myös arvioida omaa, lähes tyhjästä polkaistua ammattikuntaa. Oliko propagandaa tehneitä riittävästi, osattiinko hommia tehdä oikein ja riittikö annettu koulutus yleistehtävien hoitoon? Kyselyn lopuksi sai ehdottaa ”uusia henkilöitä kiinnitettäväksi vastaisuudessa prop.tehtäviin”. Ehdotukset piti hyvin perustella.

Vastauksista muodostui tutkimus, siis mittari, jolla oli vaikutusta, kun uusi sota puhkesi. Jatkosodanajan tiedotusorganisaatio oli huomattavasti suurempi ja paremmin organisoitu, kun nopeasti kasattu talvisodan organisaatio.

Lähde: Lasse Leanderin allekirjoittama Propaganda-Aseveljet ry:n Asevelikirje. 9.12.1940. ProComin hallussa.