Suomessa sananvapaudesta puhuttaessa katse kääntyy usein maailman kriisialueille, joilla toimittajat henkensä kaupalla tekevät juttuja suuren yleisön tietoisuuteen. Helsingin Sanomien 125 minuuttia -tapahtumasarjassa 3.5. suomalaisen mediakentän vaikuttajat ottivat aiheeseen kantaa. Keskustelun loppupuolella aihe kääntyi organisaation johtoon sananvapauden esteinä.

Panelistit vaikuttivat olevan yhtä mieltä siitä, että yhä useammalla toimialalla (myös julkisella sektorilla) työntekijöiden ja asiantuntijoiden sananvapautta rajoitetaan. Viestintäkieltoja rikkovia saatetaan uhata seuraamuksilla, joista työpaikan menetys lienee rajuimpia.

Panelisteilla tuntui olevan vilpitön, omakohtainen kokemus siitä, että yhä useammin lausunnot ja kaivatut faktat antaa johtoportaan edustaja tai viestintävastaava, joka ei tunne konkreettista asiaa yhtä hyvin kuin asiantuntija.

Tiedän, toimittuani pitkään viestinnän kehittämistehtävissä, kuinka tärkeää on johtaa yhdenmukaista viestintää: on fiksua valita tietyt lausunnonantajat ja huolehtia, että jokainen tietää roolinsa. Etenkin kriisiviestintätilanteissa nämä asiat korostuvat. Pörssiyhtiössä julkisten lausuntojen antaminen on vielä tiukempaa. Ymmärrän hyvin myös sen, miten tärkeää on seurata, ettei asioista, jotka ovat vielä kesken tai muuten ei-julkisia,  kerrota organisaatiosta ulospäin. Joissakin tapauksissa on kysymys myös haastateltavan oikeusturvasta, siitä, että hänellä on viestijä oikeusturvanaan varmistamassa, mitä sanotaan ja mitä ei.

Mutta hei, nyt ei ilmeisesti ollutkaan kyse pelkästään virallisista organisaation tulevaisuutta arvioivista lausunnoista, vaan taustoista ja organisaation arkitoimintaan, työntekijän tai asiantuntijan perustehtäviin liittyvien faktojen kertomisesta normipäivänä. Uusimmat viestinnän mallit, julkisuuden kentillä toimiminen ja vastuullisen dialogin käyminen korostavat, että jokaisella organisaation jäsenellä on rooli viestijänä organisaation sisällä ja myös ulospäin. Viestinnän ammattilaisten tehtävänä on toimia sisäisinä valmentajina, ei viestien portinvartijoina.

Olen huolissani, jos tällaiset käsitykset organisaatioiden viestintäkulttuureista leviävät toimittajien keskuudessa. Siksi on tärkeää herättää keskustelua sekä alan että organisaatioiden sisällä sananvapaudesta.

On vaikkapa vain määriteltävä, mistä asioista jokainen voi puhua organisaatiosta ulospäin – olipa keskustelukumppanina sitten asiakas, kansalainen tai toimittaja. Useimmat ihmiset median edustajina tai käyttäjinä kyllä ymmärtävät, mitä painoarvoa eri asioiden edustajilla on ja ettei jokaiseen kysymykseen aina voi vastata. Ymmärrystä voi herua organisaatiolle vähemmän, jos asioiden kommentointia on rajoitettu liian tiukasti vain tietyille henkilöille. Silloin julkisuudessa kaivetaan mieluusti esille sananvapauskortti, jolla voi olla ikävät vaikutukset maineelle.