Kesä lataa akut, sanotaan. Suunnittelemme lomalla itsellemme hyviä asioita: syksyllä rupean satsaamaan itseeni. Kuulostaako tutulta? Mutta kun arki palaa, lähtee kynttilä taas palamaan molemmista päistä eikä muutos käynnisty.

Parin viikon palautumisaika kesällä ei riitä sellaiselle suorittajalle, joka konttaa lomalle rättiväsyneenä ja stressaa paluuta työhön päiviä liian aikaisin. Muutosta ei synny, koska suorittaja ei halua luopua mistään. Pyrkiessään osin ulkoa määriteltyyn täydellisyyteen, hän kompastuu omaan riittämättömyyteensä. Suorittajan isäntänä toimii superego, joka haluaa miellyttää.

Uupunut ei luo

Supersuorittaja saa paljon aikaiseksi, mutta kaipaa viisaasti vuoropuhelua itsensä kanssa. Mitä pitäisi tehdä, jotta pysyisi tyytyväisenä tai edes terveenä? Kuinka tulisi elää, että jaksaisi olla luova, yllättävä ja tärkeäkin? Kysymys on tyhmä, sillä kaikki tiedämme vastauksen. Esitän sen silti, koska liian moni sanoo laiminlyövänsä omia mieltymyksiään. Itseään ei voi pistää kaappiin odottamaan, että elämän ruuhkavuodet ovat ohitse.

Ilman luovuutta ei synny hyviä juttuja, ei kotona eikä töissä. Bisneksessä toisintekemistä, yllättävyyttä ja luovuutta arvostetaan. Kuuluisa muotoilija Ross Lovegrove kävi kerran Suomessa ja sanoi, että pelkkä luova idea – siis idea – on se, mistä hänelle maksetaan.

Esitän kysymyksen myös siksi, että itseensä panostaminen tarkoittaa sitä, että ihminen ymmärtää ruokkia tietoisesti luovuuttaan eli hyvinvointiaan. Hyvin väännetty raportti tai puhdas ikkuna toki tyydyttävät hetken, mutta ajatelkaapa asioita, joita arvostamme enemmän kuin maallista mammonaa. Ei kai kukaan kiikkustuolissa muistele ylitöitään tai kotiaskareitaan, vaan laulamatta jääneitä lauluja.

Tummien vesien lähteellä

Arjen draaman käänne alkaa siitä, kun vähennämme kontrollia suhteessa itseemme ja lakkaamme pingottamasta. Katsomalla sisään saatamme joskus löytää yllättäen metsän.

Luovuus saa ravintonsa alitajunnasta. Monelle se symboloi luurankokaappia tai pimeiden voimien allasta. Niin meidät on opetettu uskomaan. Alitajunta tarjoaa kuitenkin myös valoa, jonka säteistä luova minä versoo.

Etsin kesällä Oriveden opistossa keinoja omaan uudistumiseeni. Halusin ymmärtää tarinankerrontaa tavalla, josta on hyötyä dokumenttikäsikirjoittamisessa ja siten projektissa, josta seuraavaksi haaveksin. Opin kaikenlaista. Ymmärsin, että alitajunnan varasto kätkee iloa ja kauniita muistoja. Sieltä ei mikään poistu. Oivalsin, että superegoni pitää luovuuttani orjanaan, jos annan niin tapahtua.

PR-ego on usein väärässä

Opettaja, kirjailija Jyrki Vainonen piirsi meille kurssilaisille kuvan. Superegon sisällä kököttää luova pikkuihminen. Kaveri istuu jalat alitajunnan lähteessä. Silloin kun luomme vain itsellemme, olemme onnellisia kuin lapset, mutta paineet kasaantuvat, kun julkisuus tarkkailee luovuuttamme. Superego, tuo yhteiskuntakelpoiseksi koulutettu ja kasvatettu, suhteita ulkomaailman kanssa hoitava PR-minä, valpastuu ja rupeaa tarkkailemaan luovan tyypin tuotoksia. Koska se haluaa hurmata, se hyväksyy ainoastaan luovan tyypin onnistumiset. Tyhmä ego nappaa glorian itselleen, ja kun luova pikkutyyppi alistetaan egon palvelijaksi, se näivettyy.

Onnettomuus tapahtuu, jos luovan minä saa kolauksen. Ego syyttää pikkutyyppiä ja ryhtyy sen sensoriksi. Pikkutyypiltä loppuvat hommat, koska vuoropuhelu egon ja luovan minän välillä menee poikki.

Viisas ihminen kuuntelee itseään ja antaa luovuudelle tilaa. Kirjailija Vainonen kehotti meitä kirjoittajia pitämään pikkutyypistämme hyvää huolta. Hän jätti sanomatta miten. Minä päätin jättää mustikat mättäälle ja nauttia rivejä, jotka ovat liian raskaita nautittavaksi väsyneenä sängyssä.