Ajattelun monimuotoisuus, thought diversity, on ollut viime vuosien uutuus organisaatioiden kehittämisessä. Käännän käsitteen sanalla monituumaisuus. Tuuma on paitsi ajatus myös pituusmitta. Kun tuumailemme asioista eri tavalla, mittaammekin asioita eri tavalla. Jos ihmisillä on vaikkapa menestyksestä erilaisia ajatuksia, he mittaavatkin menestymistä eri mittareilla.

Monituumaisuuden luulisi olevan valtava mahdollisuus. Ongelmanratkaisukyky paranee huimasti, kun saamme valotetuksi kaikki ilmiöt mahdollisimman monesta näkökulmasta. Olipa ongelma mikä tahansa, voimme kysyä uudenlaisia kysymyksiä ja saada oivaltavia vastauksia. Jokin uusista ratkaisuvaihtoehdoista toimii aina. Tällaisessa maailmassa emme jää neuvottomiksi.

Organisaatioissa monituumaisuus on normatiivinen käsite: se kuvaa halutun lopputilan. Kun pidetään huolta esimerkiksi eri sukupuolten ja ikäryhmien edustuksesta, on samalla hyvä kiinnittää huomiota monimuotoisiin ajattelutapoihin.

Yhteiskunnissa monituumaisuus on mielestäni tosiasioita koskeva kuvaus: se on vallitseva tilanne. Monituumaisuutta on ollut olemassa niin kauan kuin ajatuksia ylipäätään, mutta nykytilanne poikkeaa monissa suhteissa aiempien yhteiskuntien tilanteesta. Tämä johtuu vallan muutoksesta. Tiedolliset auktoriteetit ovat romahtaneet. Kirkko, tiedeinstituutiot tai poliittinen johto eivät saa vakuutetuksi kaikkia yhteiskunnan jäseniä omien kannanottojensa oikeutuksesta.

Aikamme arvostetuin tietämisen muoto on henkilökohtainen kokemus. Kukin meistä vetoaa omaan kokemukseensa tiedon lähteenä.

Ainoa tuuma, kaiken mitta, on yksilö itse. Jokainen on yksinään oikeassa.

Auktoriteetin tilalle ei ole syntynyt keskustelun mekanismia, joka auttaisi yhdistämään erilaisia henkilökohtaisia näkökohtia. Taistelemme jatkuvasti siitä, kenen kokemus loppujen lopuksi on se, mihin pitäisi vedota. Ihmisillähän on kovin erilaisia kokemuksia, vaikka kaikki olisivat yhdessä kokemassa samaa asiaa. Kenen kokemus siis on se, jolla on eniten merkitystä?

Tosielämässä erituumaisten yhteinen keskustelu muuttuu usein tappeluksi. Kiltihköä erituumaisuutta edustaa vaikkapa suomalaisen A-studion massakeskustelujen aggressiivisuus. Kansainvälisen erituumaisuuden ääripäässä on Isisin toiminta.

Kun jotkut käyttävät puheenvuoronsa kauloja katkomalla, herää epäilys monituumaisuuden autuuttavuudesta: onko käsite sittenkin vain konsulttislangia. Kun taustalla vaikuttavat aidot intressiristiriidat, paljonko viestinnän parantaminen auttaa?

Maailmamme viheliäiset ongelmat vaativat yhteistyötä. Vaikka emme tähän asti olisikaan osanneet ratkaista konflikteja puhumalla, taito on opittava nyt. Viestinnän valtava haaste on auttaa  monituumaiset toistensa luo.