Ryhdyin tekemään väitöskirjaa neljä vuotta sitten. Nyt, kun väitöspäivä lähenee, olen koettanut vastata tuttujen ja tuntemattomien vaikeaan kysymykseen: miten sä sen oikein teit? Miten olet pystynyt tekemään väitöskirjan työn ohessa niin lyhyessä ajassa, he ihmettelevät. Asia kiinnostaa monia ihmisiä enemmän kuin väitökseni aihe.

Jatko-opiskelijaksi ryhtyminen oli pitkäaikainen unelmani. Elämä ei vain tarjonnut sopivaa hetkeä. Lapset, matkustava mies, työelämässä pärjääminen… Kunnes tuli hetki: jos ei nyt, niin ei koskaan. Lupaus tutkimukselle oli lupaus omalle itsekkyydelle. Halusin syventyä, tutkia, perehtyä niin paljon, että olin valmis uhrauksiin.

Uhrauksista tärkein koski tietenkin ajankäyttöä. Työtunteja en laskenut, koska taiteen, viestinnän ja ulkopolitiikan tutkimukseni oli koko ajan ajatuksissani. Myös unissani. Tästä kumuloitui seurauksia. Verenpainemittari tuli tutuksi. Erikoisinta oli tasapainokiven liikkeelle lähtö. Siihen ei ole lääkettä tarjolla. Kropan kuuntelu oli todella ärsyttävää. Vertasin itseäni talvisodan selviytyjiin. Jos voivottelin, häpesin. Olinhan etuoikeuttu.

Tein tutkimusta osapäiväisenä toimitusjohtajana. Olin kokonaan poissa vain, kun Ulkopolitiikan säätiö myönsi kahdeksan kuukauden apurahan. Se tarkoitti kokonaista tuhatta euroa kuussa. (Tämä tiedoksi tutkijan polusta uneksiville). Tietenkin tuntui siltä, että tein puolivillaisesti kaikkia tehtäviäni, etenkin rooliani äitinä, mutta en antanut sen liikaa häiritä. Elämä oli jo opettanut, että mitään ei saa, jos ei tosissaan halua.

Kokeneena viestinnän ammattilaisena en jäänyt odottelemaan inspiraatiota, vaan kirjoitin löydöksiäni ylös koko ajan. Arkistotyöskentelyn alkuvaiheessa tein virheitä, kuten muutkin aloittelijat. Opin paremmaksi tiedonkerääjäksi, jolla ei kulu tunteja omien noottien tarkistukseen, kun failit ovat epämääräisiä.

Harjoitin tiukkaa itsekuria. Liian kireää nutturaani höllensin säännöllisesti. Liikunta tarjosi vastapainoa, mutta myös pienet lahjat. Katselin yöpöydälle ostamiani valkoisia ruusuja kesäaamuisin, kun nousin kellonsoittoon.

Tarvittiin kompromisseja. Jouduin katsomaan usein peiliin. Mikä on itselle ja muille kohtuullista?  Prosessin aikana tuli esiin paljon enemmän hyvää kuin huonoa. Nuorin tyttäreni ja mieheni ovat hyviä kavereita. Mieheni oppi kokkaamaan. Ystävät kilistelevät mielellään edelleen kanssani. Delegoinnista koitui hyviä asioita töissä. Kollegat olivat suurenmoisia kaikki nämä vuodet. Minulla on ollut todella tuuria.

Kuuntelusta oli hyötyä. Otin vastaan ohjaajien ja tutkijoiden palautetta niin nöyrästi kuin kykenin, mutta itseeni liittyvät tosiasiat hyväksyen. Koska minulla on aina ollut kiire päästä maaliin, en esimerkiksi voinut pistää työtäni laatikkoon muhimaan eli kehittymään puoleksi vuodeksi ohjaajan neuvosta huolimatta. Kansallissosialistit marssivat uniini ja tein ongelmanratkaisua alitajunnassani.  Eräänä aamuna ymmärsin, että minun on vaan jatkettava, hetipaikalla. Ensimmäisenä piti pudottaa käskirjoituksesta sata sivua pois. Sen tein.

Kaikken merkittävimmäksi ominaisuudeksi osoittautui kuitenkin epävarmuuden sietokyky. Siihen kiteytyi minun ja ylipäänsä jatko-opiskelijan kaikken tärkein taito. Näin saarnaa kokenut ohjaajani, professori Laura Kolbe. Nyt väitöspäiväni alla olo on kuin oman elokuvani ensi-illassa. Maalissa ollaan, hauraana, mutta samalla vahvempana kuin ikinä.