Olemme viime aikoina saaneet lukea monien pitkän linjan vaikuttajien testimoniaaleja poliittisen järjestelmän muutoksesta. Nämä laajaa arvostusta nauttivat politiikan puurtajat toteavat yksi toisensa jälkeen, että yhteisten asioiden hoitaminen on muuttunut lyhytnäköiseksi oman edun tavoitteluksi.

Subjekti on nykypolitiikassa meidän sijasta yhä useammin minä. Ollaan mieluummin äänekkäästi oikeassa ja näytetään väriä omille kannattajille sen sijaan, että pyrittäisiin ymmärtämään toisen näkökulmaa ja kehittämään yhteiskuntaa epätäydellisten ja hitaiden kompromissien kautta.

Toisen näkökulmalle tai arvopohjalle mieluummin naureskellaan kuin yritetään ymmärtää, mistä se kumpuaa. Tämä on tietysti hyvää käyttövoimaa julkisuudessa: mikä sen helpompaa kuin nostaa itseään alentamalla muita. Samalla vahvistetaan omaa poliittista kuplaa vetämällä tiukkaa rajaa meidän ja muiden välille. Ja kun oikein julkisuudessa eroja alleviivataan, kannat eivät voi edes lähentyä jommankumman näyttämättä nololta.

Toisen näkökulmalle tai arvopohjalle mieluummin naureskellaan kuin yritetään ymmärtää, mistä se kumpuaa.

Muutamat luopujista ovat sanoneet suoraan jättävänsä politiikan mieluummin nuoremmille, joille uudet toimintatavat sopivat paremmin. Heille, jotka jo valmiiksi elävät sosiaalisen median hengästyttävässä tahdissa, jotka hakevat politiikasta pikavoittoja tai joille henkilöbrändien rakentaminen on luontevampaa.

Kuitenkin demokratia, ja varsinkin melko tasavahvoihin puolueisiin perustuva demokratia, on hidas ja kompromisseja vaativa tapa hoitaa yhteisiä asioita. Mikään puolue ei saa mitään päätöksiä Suomessa yksin läpi. Sen takia toista pitäisi ymmärtää vaikka olisikin eri mieltä.

Suurissa päätöksissä pitää tulla puolitiehen vastaan ja pienemmissä asioissa on hyväksyttävä se, että joku päätös tai päättämättä jättäminen kirpaisee toista kovempaa kuin toista. Huolella hierotut kompromissit ja diilit kannattelivat täysimittaisia ja päätöksentekokykyisiä monipuoluehallituksia Suomessa melkein 40 vuotta. Lehmänkaupoille ja sulle-mulle -paketeille naureskellaan, mutta usein ne ovat päätöksenteon edellytys.

Toivoisin silti, että he testamenttaisivat nuorille poliitikoille muutakin kuin huolensa nykymenosta.

Luopujat tietävät, mistä puhuvat ja heillä on nyt poikkeuksellinen mahdollisuus puhua suunsa puhtaaksi. Toivoisin silti, että he testamenttaisivat nuorille poliitikoille muutakin kuin huolensa nykymenosta. Heidän pitäisi siirtää oppinsa politiikan prosesseista, kiinnostuksena yhteiskunnan syvävirroista ja ymmärryksensä puolueiden arvomaailmoista myös seuraaville päättäjäpolville.

Puoluerajat ylittävään, pitkäjänteiseen yhteistyöhön pitää saada kiinnitettyä myös uudet tulijat. Heidätkin pitää vihkiä neuvottelutaidon saloihin, siihen, miten poliittista pääomaa kerätään ja miten sitä käytetään. Se on sitä mahdollisuuksien taidetta, jollaiseksi politiikkaa joskus kuvataan.