Yksi viime aikojen seuratuimmista kohuista ja kriisiviestinnän esimerkeistä on keskustelu Hesburgerin työoloista. Kohun ja keskustelun kaari on itse asiassa varsin tyypillinen, mutta samalla se paljasti, miten epätasapainoisesti kohut ja kriisit eri kohderyhmien näkökulmasta nykyisin rakentuvat.

Jodel on erityisesti 18–26-vuotiaiden käyttäjien anonyymi ja paikallinen keskustelualusta. Anonyymin luonteensa takia Jodelista on muotoutunut vuotokanava, jonne epäkohdista on helppoa kertoa. Hesburgeriin liittyviä kokemuksia ja epäkohtia on jaettu Jodelissa jo aiemmin, mutta keskustelu sai uutta vauhtia, kun hampurilaisketju aloitti Vastuullinen työnantaja -kampanjan. Jodlaajat kokivat, että sanojen ja tekojen välillä on ristiriita.

Myös perinteinen media kiinnostui keskustelusta. Kriisi siirtyikin Jodelista perinteisen median puolelle, vaikka kritiikin esittäjät olivat anonyymejä kommentoijia. Uutisnenää ja päättäväisyyttä löytyi varsinkin Yleltä, joka löysi juttuunsa 12 nimellään esiintynyttä haastateltavaa. Draaman kaari voimistui, kun hallituksen puheenjohtaja vähätteli työntekijöiden kokemuksia ja emeritusprofessori arvosteli Hesburgerin työhyvinvointikyselyä.

Mediakeskustelusta aisti, että Hesburgerilta odotettiin anteeksipyyntöä. Hesburgerin perustaja astelikin A-studion tentattavaksi. Hän pyysi anteeksi ja kertoi, että asia selvitetään perin juurin. Media oli saanut haluamansa: löytänyt epäkohdan, uutisoinut sen, lisännyt kierroksia ja saanut aiheelle ainakin jonkinlaisen päätöksen. Hallituksen puheenjohtajan haastattelussa esitetty anteeksipyyntö, katumus ja lupaus asian selvittämisestä saivat hyväksynnän lähes kritiikittä.

A-studio tavoitti edellisviikolla 625 000 yli 4-vuotiasta silmäparia. Finnpanelin katsojalukujen perusteella voi arvioida, että A-studiolla oli noin 25 000 10–24-vuotiasta katsojaa. Koko ikäluokasta katsojia oli todennäköisesti noin 3–4 prosenttia.

Jos ulostulolla haluttiin sammuttaa median kiinnostus, esiintymispaikka oli juuri oikea. Mutta jätettiinkö samalla ulkopuolelle juuri ne, joille anteeksipyyntö oli tarkoitettu? Mitä nuoret työntekijät ajattelivat siitä, että anteeksipyyntö tapahtui aivan toisten ikäpolvien areenalla? Kuulivatko lupauksen työolojen parantamisesta ne potentiaalisimmat työntekijät, joille Vastuullinen työnantaja -kampanjakin oli osoitettu?

Kohun kaari sai siis eräänlaisen päätepisteen, mutta vain näyttämöllä, jonka katsojat ovat hampurilaisravintolan asiakkaita, eivät työntekijöitä. Siksi työoloihin ja niiden johtamiseen liittyvä kriisi on yhä läsnä niin Jodelissa kuin Hesburgerin nykyisten ja tulevien työntekijöidenkin mielessä.

Konservatiivisen viestinnän näkökulmasta pahin kriisi on sammutettu, vaikka tosiasiassa kyseessä taisi olla vasta lähtölaukaus. Vaatimukset paremmista työoloista eivät ole kadonneet. Lupausten lunastaminen ansaitsee vähintään yhtä suuren sitoutumisen asiaan kuin mediakohun selättäminen. Nuoria työntekijöitä ei saa jättää keskustelussa ulkopuolisiksi. Kun keskustelu jatkuu eri kanavissa ja eri yleisöjen välillä eritahtisesti, on odotuksiin entistä vaikeampi vastata. Siinäpä viestijälle pähkinä purtavaksi.