Meillä Suomessa ikääntymistä ei arvosteta. Toimittaja Sirpa Pääkkönen on tutkinut naisten ikäsyrjintää ja kirjoitti teemasta aiemmin tänä vuonna täällä Viestijät-blogissa. Blogitekstissään Pääkkönen ehdottaa anonyymiä rekrytointia vinouman korjaamiseksi. Uskon, että anonyymi arviointi voisi avata tietä myös ennakkoluulojen karsimiselle ja sitä kautta työelämän moniosaamiselle sekä työhyvinvoinnille.

Tällä hetkellä meillä Suomessa kuusikymmentä vuotta täyttäneet siirtyvät pois työelämästä huomatessaan, etteivät pääse urallaan eteenpäin, eivät edes sivusuuntaan. Ajatelkaa mikä viisaus golfkentillä tai lastenlasten parissa piileekään! Samaan aikaan toisaalla kymmenen vuotta vanhempia ihmisiä nostetaan korkea-arvoisiksi virkamiehiksi, jopa presidenteiksi. Jos jotain, niin haluaisin muuttaa käsitystämme osaamisestamme. Kuka saa osata ja mitä ja missä iässä maassa nimeltä Suomi?

Kuka saa osata ja mitä ja missä iässä maassa nimeltä Suomi?

Ennakkoluulot rasitteenamme

Ikä ei ole rasite Yhdysvalloissa. Yritteliäisyys on kunniakasta, monipuolisuus arvostettua. Mutta meillä Suomessa sekä ikään että monialaisuuteen suhtaudutaan varauksella, ellei suorastaan epäilyllä, vaikka olemme olevinamme hyvinvointivaltio.

Naisvaltainen viestintäala on luku sinänsä. Ammattiin liittyy ammattitaidon lisäksi joitain vaatimuksia, joista ei ääneen puhuta, mutta jotka vaikuttavat ainakin toisinaan rekrytoinnissa. 40-vuotias on halutuin työmarkkinalla. Ikä nousee osaamista tärkeämmäksi. Eduksi luetaan joustaminen ja energisyys, tutkitusti tärkeitä ominaisuuksia viestijälle.  Ainakin oman kokemukseni pohjalta toisinaan vaikuttavat myös ulkonäkö, johon ikä liittyy ja miellyttämishalu, varsinkin vuorovaikutustilanteessa. Olen headhunter ja puhun omasta kokemuksestani.

Ikääntymiseen liittyvät ennakkoluulot ovat kansantaloudellinen ongelma. Moniosaamista ei puolestaan ymmärretä, eikä siksi hyväksytä, vaikka asiantuntijat vannovat moniosaamisen mullistavan työelämän perusteellisesti. Murros ei tuo mukanaan siirtymistä yhdestä työn tekemisen tavasta toiseen, vaan yhdestä moneen, kuten esimerkiksi valtioneuvoston tutkimushanke (Dufva et al, 2017) toteaa. Kaavamainen ajattelumme urasta ja ihmisen osaamisesta ovat merkittävä este hyvinvoinnillemme ja työelämällemme yleensä. Mielikuvat ja ennakkoluulot ovat yleisempiä kuin tajuammekaan.

Suutarista räätäliksi on ok

Ystäväni kirjoittaa kirjaa ihmisistä, jotka osaavat erilaisia asioita ja saavat palkkansa monesta lähteestä, he toteuttavat täydesti itseään ja voivat hyvin. Voisiko Suomi olla sellainen maa, jossa ihmiset hyväksyisivät sen, että voi olla lääkäri, muusikko ja hallituksen puheenjohtaja yhtä aikaa ilman kummastelua ja työelämän rakenteellisia esteitä?

Onhan noita, kenties ajattelet. Mutta mieti koskeeko kuvaus vain julkkiksia tai rikkaita?

Kuvittele työnhakua somemarkkinoijaksi. Osaava muusikko ei pääse haastatteluun, vaikka saattaisi olla tehtävään paras. Isoisä ei saa tehtävää, vaikka olisi kuinka taitava. Tahdon sanoa: tuijotamme koulutuksia, työuraa, ikää ja leimaamme henkilön tietynlaiseksi.

Olen kulkenut 30 vuotta otsassani merkintä ”viestijä”. Olen koko ajan ollut myös kulttuurin tuntija, tutkija, toimitusjohtaja, toimittaja, tietokirjailija, headhunter ja lopulta pitkän tien jälkeen rohkaistuneena myös taidemaalari. Olen kohdannut ennakkoluuloisuutta. Olen ollut ennakkoluuloinen myös itseäni kohtaan ja kysynyt, saanko olla muutakin kuin viestintäammattilainen?

Tulevaisuuden työmarkkinoilla ihminen saa elantonsa monesta lähteestä. Hän tekee työtä itselleen, lainaa osaamistaan muille, johtaa itseään. Hän käyttää koko osaamistaan. Jos rakenteellisesti olisi mahdollista liikkua vapaammin työmarkkinalla, työurat olisivat pidempiä ja ihmiset ennakkoluulottomampia. Tästä voisi vetää johtopäätöksen, että myös työhyvinvointi ja diversiteetti nousisivat paremmalle tolalle. Kehitys alkaa kuitenkin vasta kun ennakkoluulot ovat poistuneet. Ennakkoluulot ovat esteitä, joille me voimme tehdä jotain, jokainen meistä, heti paikalla.