Kirjasto on ikivanha instituutio, joka aikojen alussa oli lähes tai sama asia kuin arkisto. Sittemmin on tapahtunut paljon! Maakuntauudistus asettaa kuntien palvelut uuteen tärkeysjärjestykseen. Myös vuoden 2017 alusta voimaan tullut uusi Kirjastolaki sanoittaa kirjastoille tehtäviä, joita se on jo pitkään hoitanut. Lain toinen ja kuudes pykälä ovat erityisen sykähdyttävät.

Lain tavoitteena on muun muassa edistää:

1) väestön yhdenvertaisia mahdollisuuksia sivistykseen ja kulttuuriin;

2) tiedon saatavuutta ja käyttöä;

3) lukemiskulttuuria ja monipuolista lukutaitoa;

4) mahdollisuuksia elinikäiseen oppimiseen ja osaamisen kehittämiseen;

5) aktiivista kansalaisuutta, demokratiaa ja sananvapautta.

Kirjastot kohtaavat kuitenkin jatkuvasti kolme keskeistä viestinnällistä ongelmaa: rauhanomaisen rinnakkaiselon, äänen katoamisen ja mantran rikkoutumisen.

Yhdessä kirjastossa harvoin mahtuu ongelmitta samanaikaisesti toimimaan koululuokka, sanomalehteä lukeva seniori, lapsiperhe, ja opastusta kaipaava aikuinen. Hetkessä kirjastoammattilaisen pitäisi pystyä välittämään valittajalle kertomus siitä, ”miksi hiljainen kirjasto ei ole hiljainen” ja ”miksi tuo tyyppi tuijottaa vihaisesti, kun pitäisi lasten kanssa valita kirjoja”. Melkein joka viikko tulee vastattavaksi palaute äänekkyydestä tai siitä, että joku paheksuu sitä, että hänen äänenkäyttöönsä on puututtu.

Kun kysytään ei-käyttäjiltä, miksi he eivät käytä kirjastoa, he esittävät tarpeikseen asioita, joita kirjasto jo tarjoaa. He saattavat lehdestä luettuaan tietää, että voi lainata poran, mutta eivät sitä, että kirjastossa on tietokoneita ja tulostimia – joita on ollut 1990-luvulta lähtien.

Tämä vaivuttaa kirjastoammattilaiset ja kulttuurin viestijät epätoivoon. Kyse ei ole siitä, että ei viestittäisi ja markkinoitaisi ja oltaisi siellä missä ihmiset: hakukoneoptimointi, Facebook ja Reddit ovat työvälineissä. Vanha mielikuva kirjastosta on pölyyntynyt ja vaikka tiedon tai elämyksen saavuttaminen olisi mahdollista kirjastossa, sitä ei löydetä.

Kirjaston palvelujen vaikuttavuuden ja merkittävyyden mittaaminen on vaikeaa tai mahdotonta. Ilman massiivisia kyselyitä tai vastaavaa työlästä tutkimusmenetelmää ei saada selville, miten ihminen ja koko yhteiskuntamme on muuttunut kirjastojen ansiosta. Yhteiskuntarauhan ja sananvapauden eteen tehtävä työ eli kaikkien mahdollisuus tietoon on mahdollista julkisin varoin kustannetussa yleisessä kirjastossa. Sananvapaus voi joskus jäädä saavuttamatta, kuten kertomus tärkeästä tapahtumasta kertoo >>

Kirjaston menestystarina on sirpaloitunut haiku-muotoon ja edessä on aika, jolloin valinnat on pystyttävä perustelemaan kuntien valtuutetuille ja korkeille virkamiehille – jotka pääsääntöisesti eivät itse käytä kirjastoa.

Kirjasto keksittäisiin, jos sitä ei jo olisi

Kehittyvät yhteiskunnat hakevat kirjasto-oppia Suomesta siinä kuin kouluistakin. Kirjasto on yhä kirjasto, vaikka se ei ole enää se 1970-luvun hyllyrivistö ja tiukka nutturapää. Nurinkurisesti suomalaista kirjastoa taidetaan rakastaa enemmän Namibiassa kuin täällä, kiitos aktiivisen kirjastojen välisen kehitysyhteistyön.

Vanha kirjastolaisen viisaus ”se palaa lastensa kanssa, kun on ensin leikkinyt muualla hetken ja aikuistuu” on yhä totta.

Suomalaisten eniten käyttämää kulttuuripalvelua kirjastoa on kuitenkin nautinto markkinoida. Lukuhaasteen kaltainen supersuosio osoittaa, että näkyvyyden saaminen ja brändin kasvattaminen on mahdollista, kun opettelee uudet välineet ja tekee tavoitteellista työtä pitkäjänteisesti. Tästä Kallion kirjasto on erinomainen esimerkki! Myös Entressen kirjastolla on erottuva brändi ja iltapäivätanssit.

Facebook on Suomessa paras väylä tavoittaa aikuiset asiakkaamme, ja Twitter tulee heti perässä. Verkkosivujen laatu on tärkeää. Nuoret tavoittaa Instagramista ja YouTubesta. Kirjastolainen tilittää -videot ovat parhautta ja kesän kunniaksi nyt on julkaistu toinen tuotantokausi kokonaisuudessaan ahmittavaksi. Kirjastokaista paranee ikääntyessään.

Kirjasto näkee maailman ja maailma näkee kirjaston. Ikkunat ihmisen, kuvan tai tekstin muodossa saavat ihmiset taas muistamaan kirjaston. Vanha kirjastolaisen viisaus ”se palaa lastensa kanssa, kun on ensin leikkinyt muualla hetken ja aikuistuu” on yhä totta.