Kun ensimmäisistä koronavirustapauksista uutisoitiin, kansa kaikkialla syöksyi ostamaan hengityssuojaimia. Maskeja jonotettiin kuin ämpäreitä, ja pian suojaimet loppuivat niin apteekeista kuin rautakaupoistakin. Ei auttanut, vaikka mediassa toisteltiin, ettei hengityssuojain suojaa tartunnalta.

Hengityssuojain on vahva visuaalinen viesti. Se on iskostunut verkkokalvoillemme, koska olemme nähneet sen lukuisissa tv-kuvissa jo aikana ennen koronaa: kaduilla, metroasemilla, ostoskeskuksissa. Lähimmäs meitä se tulee lentokentällä, missä sävähdämme suojaimeen pukeutunutta matkustajaa. Järjellä tiedämme, että maskia käyttävä sairastunut suojelee meitä, mutta tunnetasolla koemme lähinnä vaaraa.

Sen sijaan käsienpesussa visuaalisena viestinä ei ole mitään vahvaa. Liitämme sen pikemmin puhtauteen kuin sairauteen. Se on arkista, rutiininomaista ja turvallista. Sitä tuskin huomaa – toisin kuin hengityssuojaimen, joka on kuin huutomerkki nenässä.

Järjellä tiedämme, että maskia käyttävä sairastunut suojelee meitä, mutta tunnetasolla koemme lähinnä vaaraa.

Käsienpesu kestää yhtä kauan kuin Tuiki, tuiki tähtösen laulaminen. Empiirinen naistenhuoneissa suorittamani tutkimus tosin osoittaa, että tähän meillä ei ole ollut aikaa sitten päiväkotivuosien. Meistä on tullut huolettomia hulauttelijoita. Kollektiivisessa muistissamme ei kai ole enää aikaa, jolloin käsiä pestiin vähän ja tauteja kannettiin paljon.

THL julkaisi käsienpesuohjeet. Niissä ei kehoteta laulamaan Tuiki, tuiki tähtöstä, mutta ohjeita noudattamalla käsienpesu kestää juuri yhtä kauan kuin laulu. Tällaista ohjeistusta ja valistusta tarvitaan kipeästi.

Tilausta olisi nyt myös vahvalle visuaaliselle viestinnälle. Kuka iskostaisi käsienpesun tärkeyden meihin niin, että seuraavaksi jonotamme käsisaippuaa?