Olemme tottuneet pitämään mediaa olennaisena osana poliittista järjestelmäämme ja toimivaa demokratiaa. Politiikan penkkiurheilijan silmin mediailmasto näyttää viime vuosina muuttuneen kuitenkin entistä kriittisemmäksi poliitikkoja kohtaan.

Syy tähän ei taida olla pelkästään poliitikoissa. Median ansaintalogiikka on muuttunut, mutta onko myös politiikan toimittajien toimintalogiikka muuttunut? Näkeekö toimittaja roolinsa tänä päivänä toisin kuin ennen tai eikö hän pidä demokratiaa kannattelevaa osaansa palkitsevana?

Politiikan tuntemus, näkemys ja kiinnostus kunniaan

Poliittisen journalismin pitäisi olla osa demokraattista järjestelmää paitsi vallan vahtikoirana, myös erilaisten päätöksentekotilanteiden, puolueiden välisten ideologioiden ja jännitteiden tulkkina kansan suuntaan. Parhaat tulkit ovat sellaisia toimittajia, jotka tuntevat omakohtaisesti suomalaiset puolueet, niiden historian, päähenkilöt ja erityisesti poliittisen järjestelmän, sekä teoriassa että sisältäpäin.

Tällaisilla toimittajilla on hyvät edellytykset arvioida tulevia päätöksiä ja niihin liittyviä jännitteitä, parhaassa tapauksessa myös suomalaisen puoluekentän ja yhteiskunnan tulevaisuutta. Näkemys ja kiinnostus ovat tärkeimmät ominaisuudet eikä onnistuminen katso ikää, mutta pikavoittoja tässä lajissa ei jaeta.

Murtuvatko vanhat ihanteet?

Sosiaalinen media on varmaan osaltaan vähentänyt poliitikkojen ja kansan välisen ”tulkkauksen” tarvetta, koska poliitikko saa tänä päivänä suoran yhteyden äänestäjiinsä sekunneissa. Mutta sosiaalinen media on muuttanut myös toimittajakuntaa dramaattisella tavalla. Yksilösuoritukset korostuvat edustettavan median kustannuksella. Politiikan toimittajien joukossa oli toki tähtitoimittajia jo ennen sosiaalista mediaa, mutta he edustivat ensisijaisesti omaa mediaansa ja vasta toissijaisesti itseään.

Osa toimittajista hakee omaa henkilökohtaista läpimurtoaan ja rakentaa itselleen henkilöbrändiä poliittisen journalismin kustannuksella.

Tässä on mielestäni tapahtunut suurin muutos, itse asiassa logiikka on kääntynyt viime vuosina päälaelleen. Osa toimittajista hakee omaa henkilökohtaista läpimurtoaan ja rakentaa itselleen henkilöbrändiä poliittisen journalismin kustannuksella. Sopiva alusta valitaan sen mukaan, missä on eniten vapausasteita. Ja kuten me kaikki tiedämme, egotripillä unohtuu asian laajempi konteksti - trippaaja ei muista kysyä itseltään riittävän usein, mikä merkitys asialla on suuren yleisön tai suomalaisen yhteiskunnan kannalta.

Päänahkajournalismi kaventaa kuvaa politiikasta

Edellä kuvattu päänahkajournalismi johtaa siihen, että poliitikot eivät uskalla avata omaa ajatteluaan toimittajille senkään vertaa kuin aiemmin. Se juuri on ollut meidän henkilökeskeisen puoluejärjestelmän parhaita puolia ja konkretisoinut päätettävät asiat ja puolueiden väliset erot hallinnon häkkyröistä äänestäjää kiinnostaviksi kokonaisuuksiksi. Poliitikoista tulee nykyilmapiirissä virheitä pelkääviä hallinnonjatkeita tai vaalikampanjoita varten ylösrakennettuja brändejä. Politiikka ei näyttäydy innostavalta muille kuin puolueiden jäsenille, koska johtajat uskaltavat visioida vain puolueen sisäpiirissä.

Poliitikoista tulee nykyilmapiirissä virheitä pelkääviä hallinnonjatkeita tai vaalikampanjoita varten ylösrakennettuja brändejä.

Katsokaa vaikka tämän hetken johtavia poliitikkoja ja heistä päällimmäisenä piirtyvää julkisuuskuvaa: kuinka paljon me tiedämme esimerkiksi Juha Sipilän ja Petteri Orpon yhteistoiminnasta eli siitä, miten Suomea tällä hetkellä johdetaan? Tai miten nämä kaksi miestä sijoittuvat omien puolueidensa puheenjohtajien pitkään linjaan? Miten vihreät muuttuivat, kun johtoon valittiin maakunnasta kotoisin oleva ensimmäisen kauden kansanedustaja ja millaista talouspolitiikkaa Touko Aalto tulisi valtiovarainministerinä tekemään?

Lukisin paljon mieluummin näistä asioista kuin pääministerin vakuutuskuorista, oppositiojohtajan painonnoususta tai valtiovarainministerin riistaresepteistä.

Kansalaiset ansaitsisivat erityisesti tällaisina aikoina syvää, oikeelliseen tietoon ja poliittisen järjestelmän tuntemukseen perustuvaa näkemyksellistä journalismia, joka kertoo paitsi päivänpolitiikan käänteistä myös arvioi suomalaista poliittista järjestelmää, joka on eittämättä murroksessa. Märkä uneni olisi nähdä suomalaista järjestelmää eurooppalaiseen kontekstiin peilaavia reportaaseja, varsinkin nyt, kun myös eurooppalainen päätöksentekojärjestelmä nitisee liitoksistaan.