Tällä sivustolla käytetään evästeitä

Tämä sivusto hyödyntää toiminnan kannalta välttämättömiä evästeitä sekä sivuston kehittämisen mahdollistavia tilastointievästeitä. Joidenkin sisältöjen näyttäminen voi lisäksi edellyttää markkinointievästeiden hyväksymistä. Lue lisää käyttämistämme evästeistä.​​​​​​

Tällä sivustolla käytetään evästeitä

Tämä sivusto hyödyntää toiminnan kannalta välttämättömiä evästeitä sekä sivuston kehittämisen mahdollistavia tilastointievästeitä. Joidenkin sisältöjen näyttäminen voi lisäksi edellyttää markkinointievästeiden hyväksymistä. Lue lisää käyttämistämme evästeistä.​​​​​​

Evästeasetuksesi on tallennettu.
Siirry etusivulle

Julkaistu

Heinäkuussa hyppäsin toistamiseen viestintätoimistosta Euroopan parlamenttiin mepin, parlamentin jäsenen viestintäavustajaksi. Miten poliittinen viestintä eroaa yritysviestinnästä?

Same same, but different, sanoisin.

Viestintäavustaja auttaa meppiä viestimään. Teemoihin mahtuu kaikkea EU-budjeteista ja Venäjä-sanktioista hanhenmaksoihin ja ketunkarvoihin. Yhteistyötahoja ovat parlamentin 4 000 työntekijän lisäksi komissio, neuvosto, 28 jäsenmaata (erityisesti Suomi) ja 40 000 lobbaria.

Tiedon ja sähköpostin tulva on valtava, eikä meppi itse pysty sitä käsittelemään. Koko mepin tiimin on opittava se, mitä mieltä meppi on kustakin asiasta ja miten siitä viestitään. Viestintäavustajan tehtävä on kouluttaa kollegansa.

Mepin viestintästrategia perustuu puolueen ja poliittisen ryhmän tavoitteisiin. Niistä poimitaan avainteemat, joiden mukaan meppi parhaansa mukaan priorisoi työtään valiokunnissa, tapaamisissa, esiintymisissä ja kirjoituksissa.

Kuten kollegani osuvasti totesi työhaastattelussaan, moni meppi on saattanut tehdä hyvää työtä, mutta aikaansaannokset ovat jääneet puutteellisen viestinnän takia kansalaisilta piiloon. Löytyy myös niitä, jotka synnyttävät lööppejä, mutta todelliset saavutukset jäävät heikoiksi.

Miten taata äänestäjän kuluttajansuoja?

Menneisyydessä vastuu viestinnästä tai paremminkin tiedottamisesta sälytettiin medialle, kirjeenvaihtajille. Heitä on kuitenkin vähennetty samalla kun seurattavien asioiden määrä on vain kasvanut. Mepeillä on siis itsellään aiempaa suurempi vastuu.

Jokaisella kolmellatoista mepillä on suorat kanavat kymmeniin tuhansiin suomalaisiin, jotka heitä ovat äänestäneet Brysselin koneeseen. On vain osattava käyttää kanavia ja viestiä niin, että siitä jaksaisivat muutkin kiinnostua.

Harva valitsee iltalukemisikseen parlamentissa pyöriteltäviä lakitekstejä. Niihin kun lisätään helposti tarttuva EU-slangi, niin ulkopuolinen on lumiukkona. Jos vielä viestiä väritetään kunnolla poliittisesti niin vastaanottajajoukko pienenee vääjäämättä.

Parlamentin some-osastolla on yritystä. Sen Facebook-päivityksissä on hienoja infograafeja, huumorikuvia ja kisaa. Ja kaiken takana äärimmäisen monimutkainen ja tylsän tekninen päätösprosessi.

Twitter taas on kaikkien Brysselin poliitikkojen ykköskanava. Mepeistä toisille se on yhtä tärkeä kuin herätyskello, toisilla avustaja twiittaa mepin laskuun. Itse olen sitä mieltä, että henkilökohtaista sävyä ei paraskaan avustaja pysty imitoimaan.

Huomattavin ero yrityksen ja poliitikon viestinnässä löytyy mediasuhteista. Toimittajat soittavat enemmän meille, kuin toisinpäin. Tämäkin toki vaihtelee toimistosta toiseen. Toimittajia on pystyttävä palvelemaan niin haastattelun järjestämisessä kuin asiasisällöissä.

Entisenä lobbarina istun nyt toisella puolen pöytää. On helppo nähdä, onko taustatyö tehty vai yritetäänkö se ulkoistaa mepille. Sanotaan mitä sanotaan, asiantuntevat lobbarit ovat EU-asioiden valmistelussa tärkeä tiedonlähde.

Ps. Viidentoista minuutin sääntö pätee yhä.

Kirjoittaja