Esikoisemme aloitti tänä syksynä koulun.

Olen nyt seuraillut sivusta lastani, joka oppi hienosti koulureitin, tekee läksyt tarkasti ja leikkii ystäviensä kanssa iloisena. Kaiken tämän jälkeen hän on kuitenkin iltaisin yksi muriseva monsteri. Pinna palaa pienestäkin, koko ilta on yhtä kiukuttelua. Onneksi tajusin, mistä on kyse.

Helena Åhman kirjoittaa kirjassaan Mielen johtaminen organisaatiossa, että tietoisesta ajattelusta vastaavat aivojen etuotsalohkot käyttävät energiaa hyvin nopeasti. Koska aivot säästävät energiaa, meillä on hyvin vähän resursseja näihin tietoisiin prosesseihin, kuten itsekuriin ja impulssikontrolliin.

Voinkin siis päätellä, että reipas, kaiken itsekurinsa koulupäivän aikana antanut koululainen on illalla täysin alkeellisten liskoaivojensa vietävänä. Selitin asian pojallemme niin, että hänen aivonsa ovat sen päivän touhuista tulleet jo niin täyteen, että niiden pitäisi saada vähän levätä. Annoin ohjeeksi rauhoittua joka päivä koulun jälkeen itselle sopivalla tavalla.

Entä me aikuiset? Olemmeko tunnistaneet omassa elämässämme tämän Åhmanin kuvaaman aivojen ylikuormitusherkkyyden?

Hänen mukaansa tämä ”itsekuripatterimme” kuluu esimerkiksi jos:

• yritämme tehdä vaikutuksen,
• suhtaudumme ystävällisesti toisen huonoon käytökseen,
• vältämme esiin nousevaa ajatusta,
• estämme pinnalle haluavan tunnereaktion tai
• teemme konfliktipäätöksen.

Tämän listauksen jälkeen en yhtään ihmettele, että työpäivien jälkeen kotisohville rojahtaa kasa aivonsa uupuneiksi neuvotelleita, hymyilleitä, sovitelleita ja hammasta purreita naisia ja miehiä, jotka kovin mielellään nauttisivat hetken hiljaisuutta, Ben & Jerry'siä tai ottaisivat nokoset. Minun aivoni muuten nollaa hyvä tv-sarja, tämä on nyt ihan tieteellisestikin todistettu.

Entäs sitten, jos ihminen on kadottanut yhteyden itseensä ja ei huomaa aivojensa jatkuvaa ylikuormitusta? Tai ei osaa tehdä asialle mitään, vaikka huomaakin?

Tällaisen ihmisen työpaikalla voi tunnistaa siitä, että hän toimii hyvin itsekkäästi, puhuu rumasti muille tai on itkuinen, vetää liian nopeita johtopäätöksiä ja hosuu. Samalla ympärillä olevat kollegat nielevät yhä enemmän kiukkuaan, tyynnyttelevät ja yrittävät löytää hyviä ratkaisuja – eli käyttävät omaa kallisarvoista itsekuripatteriaan. Aika ja energia kuluvat ylikuormittuneen kanssa selviämiseen, ei yhteisiä uusia näkökulmia ja ratkaisuja etsiessä, mikä on kuitenkin organisaatioiden elinehto.

Työntekijänä meistä jokaisen velvollisuutena – niin johtotasolla kuin muualla – on harjaannuttaa itsensä tunnistamaan omien aivojensa toimintatapa ja -kaavat. Meillä jokaisella on yksilöllinen tapa käsitellä tietoa ja maailmaa, siksi tähän työhön ei ole mitään oikoteitä tai vippaskonsteja.

Itsenä kuuntelu ja omien aivojensa rajallisuuden hyväksyminen ovat lähtökohdat. Yksinkertainen tapa aloittaa, on päivittäin pysähtyä istumaan silmät kiinni rauhalliseen paikkaan ja kiinnittää huomio omaan hengitykseen muutamaksi minuutiksi. Kuulostaa helpolta, eikö?

Poikani totesi hetken hyviä rentoutumistapoja mietittyään, että hän haluaisi mieluiten halia. Aika fiksu tämä meidän koululainen.