Maine on organisaation ulkopuolisten, yleensä sidosryhmien, tekemä arvio organisaatiosta (Brown & Dacin, 1997; Barnett et al., 2006; Chun, 2005) ja näissä arvioinneissa organisaatio määrittyy hyväksi tai huonoksi. Hyvämaineiset organisaatiot ovatkin yleisesti ottaen hyvin tunnettuja, vetovoimaisia ja arvostettuja (Fombrun, 1996; Rindova et al., 2006; Pfarrer, et al.,  2010). Mainetta pidetään organisaation, eritoten yritysten tärkeimpänä strategisena omaisuutena (Flanagan & O’Shaughnessy, 2005) ja maineeseen kohdistuvia riskejä pidetään yhtenä kaikkein vahingollisimmista uhista aikamme organisaatioille (esim. Murray, 2003).

Maine on tutkimuskohteena suosittu ja maailmanlaajuinen. Kattavasti eri tieteenaloja seuraavan Scopus-tietokannan mukaan maailmassa on 2000-luvulla julkaistu runsaat 29 000 tieteellistä vertaisarvioitua tutkimusta maineesta. Yksistään vuonna 2016 julkaisujen määrä oli yli 2500. Organisaatiomaineeseen keskittyneet tutkijat ovat kiinnittäneet huomiota siihen, miten yrityksen strateginen johtaminen voisi saavuttaa hyötyjä myönteisestä ja esimerkiksi kilpailijoita paremmasta maineesta (esim. Rhee & Valdez, 2009; Rindova et al., 2006; Hutton et al., 2001). Tutkimukset osoittavat, että hyvä maine on monin tavoin kohteelleen eduksi ja että maineriski on aina uhka, joka voi toteutuessaan aiheuttaa esimerkiksi kilpailukyvyn heikkenemistä, sidosryhmien lojaalisuuden heikentymistä ja yritystoiminnan legitimiteetin vähenemistä (Rayner, 2003).

Viestinnän käytännön toimijoiden kannalta erityisen kiinnostavia ovat väitteet, joiden mukaan yksi keskeisimmistä ammatillisista haasteista ovat maineen arviointiin, mittaamiseen ja hallintaan liittyvät lainalaisuudet ja ongelmat erityisesti uuden viestintäteknologian ja sosiaalisen median (Aula, 2016; Aula & Heinonen, 2016) aikakaudella. Maineestaan välittävät organisaatiot toimivat avoimuuden ja aktiivisen kommunikoinnin paineessa, jota lisäävät yhteiskunnan, politiikan ja talouden medioituminen – näkemyksemme ja kokemuksemme maailmasta ovat yhä enenevämmin riippuvaisia moninaisesta mediasta. Mediasta onkin tullut yhä kiinteämpi organisaatioiden toimintaympäristöä määrittävä tekijä. Medioituneessa ympäristöstä organisaatiot muokkaavat toimintatapojaan vastaamaan vallitsevaa medialogiikkaa, kuten lähetysaikoja, tuotantorutiineja ja esitysformaatteja (ks. Ampuja et al., 2014). Julkisuudesta on tullut monille organisaatioille tavoite itsessään.

Ajatus medioituneesta toimintaympäristöstä on tyypillisesti rakentunut niin sanotun perinteisen median (sanomalehdet, radio, TV) organisaatioiden toimintaa ohjaaville reunaehdoille. Aikamme toimintaympäristön kuvauksen on kuitenkin välttämätöntä sisällyttää mukaan sosiaalinen media. Voidaankin ajatella, että viestintäympäristön digitalisoituminen ja sosiaalisen median nousu on altistanut organisaatiot somedialisaation (Aula, 2016; Aula & Heinonen, 2016) vaikutusvallalle. Somedialisaation ydinajatus aikamme toimintaympäristön kuvaajana on, että paitsi yhteiskunnan organisaatiot ja instituutiot niin myös perinteinen media itsessään joutuu yhä enenevässä määrin sovittamaan toimintaansa, kuten sisällöntuotannon muotoa ja jakelua, sosiaalisen median vaateisiin. Ilmeisin mikrotason esimerkki lienee niin sanottu klikkijournalismi. Makrotasolla ilmiö tiivistyy esimerkiksi Facebookin vuoden 2015 ilmoitukseen, jossa se kertoi sisällyttävänsä perinteisen median sisältöjä omaan palveluunsa. Facebookin käyttäjän ei enää tarvitse klikata itseään mediayhtiön sivuille, vaan sisältö on integroituneena palveluun. Samalla Facebook teki itsestään median ilman omaa sisällöntuotantoa ja siihen sidottuja resursseja ja vastuita. Lisäksi somedialisaatio ohjaa perinteisen median omia palveluja. Sanomalehtien verkkosivut muistuttavat sosiaalisen median palveluja jakopainikkeineen ja kommentointimahdollisuuksineen. Yleisradion TV-uutisten lähetyksessä on toimittajien Twitter-tunnus ja Helsingin Sanomien juttujen yhteydessä on Facebook- ja Twitter-jakomahdollisuudet. Somedialisaation päätepisteeksi voidaan ajatella täydellisesti toisiinsa sulautunut media, jossa jako perinteiseen ja sosiaaliseen mediaan menettää lopulta merkityksensä.

Mittaamisen välttämättömyysvaade

Somedialisaation luonnehtimassa liiketoimintaympäristössä perustellun tiedon jano on suuri. Viestien ja myös disinformaation määrä on alati kasvava. Samaan aikaan yhä harvempi pystyy erottamaan olennaisen epäolennaisesta. Tukea päätöksille haetaan tutkimuksesta, mutta usein unohdetaan katsoa tutkimuksen taakse; miten tutkimus on tehty, keneltä asioita on kysytty, miten aineisto on analysoitu ja niin edelleen. Mitä tahansa selvitystä ei kuitenkaan voida määrittää tutkimukseksi. Tällä on erityistä merkitystä, sillä pätevästä tutkimustiedosta on tullut uskottavuuden ja luottamuksen valuuttaa. Kiinnostavaa on myös, että erilaisilla mainelistauksilla (rankings) on valtaa. Ne osaltaan vaikuttavat siihen, miten tärkeät sidosryhmät havaitsevat ja hahmottavat brändejä ja miten ne arvioivat yrityksiä tai niiden johtajia. Vaikka mainelistauksia on hyödynnetty myös akateemisissa tutkimuksissa, niitä kohtaan on esitetty myös aiheellista kritiikkiä (Eberl, 2006). Kritiikki kohdistuu yleisimmin siihen, että mainelistaukset perustuvat vain yhden tai kapeasti määritellyn sidosryhmän, kuten yritysjohtajien mielipiteisiin (Renner, 2011).

Järjestelmällisellä maineen rakentamisella ei saada riittäviä hyötyjä, mikäli toimintojen ja niiden tuloksellisuuden monitorointiin ei kiinnitetä riittävästi huomiota. Taustaoletus tälle havainnolle on yksinkertainen: mainetta ei voida rakentaa menestyksellisesti, jos emme tiedä mitä maine tiettynä hetkenä on tai miten tehdyt toimenpiteet muuttavat vallitsevaa tilannetta. Tästä seuraa, että maineen rakentamisen ja hallinnan prosesseihin on välttämätöntä sisällyttää tekojen monitorointi. Vain jatkuva toimenpiteiden ja niiden seurausten arviointi takaa suurimman mahdollisen hyödyn.

Mainetta ei voida rakentaa menestyksellisesti, jos emme tiedä, mitä maine tiettynä hetkenä on tai miten tehdyt toimenpiteet muuttavat vallitsevaa tilannetta.

Mittaamisen välttämättömyysvaateesta huolimatta monet organisaatiot eivät katso tarpeelliseksi investoida käyttökelpoisiin, päteviin maineen mittausmenetelmiin. Eikä maine ole poikkeus, vaan pikemminkin vahvistaa säännön. Yleisemminkin ottaen viestinnän arviointi on vajaata ja monet käytetyistä menetelmistä eivät kestä tieteellisen analyyttistä tarkastelua. Tilanne on paradoksaalinen. Viestintään, sen kaikissa muodoissaan, käytetään yhä enemmän resursseja, mutta jos niitä allokoidaan vajain perustein ilman selkeää tavoiteasetantaa ja seurantaa, voivat seuraukset olla arvaamattomia. Tilanne on kyseenalainen sikälikin, että samaan aikaan organisaatioissa korostetaan työn tuottavuuden ja toimenpiteiden tuloksellisuuden merkitystä. Erityisen riskialtista on, jos viestintästrategioissa selkeästi määriteltyjen, operatiivisesti tarkkojen viestinnän tavoitteiden ja niiden toteutumisen seuranta saavat vain vähän huomiota.

Maineen mittausmenetelmät

Ennen kuin mainetta voidaan menestyksekkäästi mitata, seurata ja hallita tarvitaan kolmen tason tietoa (Genasi, 2001): Ensimmäisen tason tieto koskee sitä, kenellä tai millä ryhmillä on organisaatioiden kannalta erityistä merkitystä. Keskeinen kysymys kuuluu, missä sidosryhmissä organisaatio haluaa olla maineeltaan hyvä. Tiedon toisella tasolla kysytään, millä asioilla on organisaatiolle erityistä merkitystä. Yhtäältä organisaatiossa halutaan tietää, mitkä tekijät ovat merkityksellisiä, kun sidosryhmät muodostavat käsityksensä organisaatiosta, ja millä organisaatioon liittyvillä tekijöillä on sidosryhmille erityistä merkitystä. Toisaalta oleellisia ovat organisaation toimialaan liittyvät merkitykselliset tekijät. Esimerkiksi tietotekniikka-alalla on oletettavaa, että maineen kannalta merkitykselliset asiat ovat hyvin erilaisia tai ne voivat painottua eri tavalla kuin metsäalalla. Tiedon toisella tasolla ovat lisäksi oleellisia organisaatioiden sisäiset asiat: mitkä ovat ne maineen tekijät, jotka ovat oman organisaation kannalta merkityksellisiä. Kolmas tiedon taso on maineen mittaamisen taso. Oleellista on määritellä, minkälaisen maineen organisaatio haluaa. Keskeistä on myös pohtia, miten organisaatio tietää, että sen maine on muuttunut ja mitkä tekijät ovat vaikuttaneet maineen muuttumiseen.

Maineen järjestelmällisessä arvioinnissa keskeisiä ovat mittauksiin käytetyt tiedonkeruumenetelmät. Karkeasti ottaen nämä voidaan jakaa neljään ryhmään, jotka eivät ole toisiaan poissulkevia. Yleistä, ja suositeltavaa, on erilaisten tiedonkeruumenetelmien yhdisteleminen eli ns. mix-methods-asetelmat. Yhdysvaltalainen mainetutkija Craig Carroll (2016) on laatinut hyödyllisen jaottelun eri tiedonhankintamenetelmistä: niin sanotut kirjoituspöytä- ja sekundaari-menetelmät, laadulliset menetelmät, määrälliset menetelmät sekä online- ja mobiilimenetelmät.

Taulukko 1: Maineen mittaamisen tiedonhankintamenetelmiä (Carroll, 2016)

Sekudaarimenetelmissä hyödynnetään jo olemassa olevia tai muiden keräämiä aineistoja. Usein kyseessä on niin sanottu syndikoitu, useiden toimijoiden yhdessä tekemä tai teettämä datankeruu tai tutkimus. Mainetutkimuksessa tunnettuja datalähteitä ovat esimerkiksi Nilsenin yleisömittaukset ja BuzzMetrics ja trendi- ja kuluttajakäyttäytymistä seuraavat kaupalliset toimijat, kuten Yankelovich, Ketchum ja Suomessakin paljon siteerattu Edelmanin luottamus-barometri. Myös akateemiset mainetutkimukset ovat käyttökelpoisia oman organisaation maineanalyysin lähteitä samoin kuin organisaation omat dokumentit ja muut arkistolähteet.

Laadulliset mittaukset tarjoavat parhaimmillaan rikkaan, yksityiskohtaisen ja syvälle menevän käsityksen organisaation maineesta, siihen liittyvistä näkemyksistä, mielipiteistä ja arvostuksista. Tyypillisiä tiedonkeruumenetelmiä ovat henkilöhaastattelut, fokusryhmät tai erilaiset tarinankerronta- ja sana-assosiaatiomenetelmät.

Määrällistä mainetutkimusta varten data kerätään tyypillisesti kyselytutkimuksilla ja analysoidaan erilailla tilastollisilla menetelmillä. Tunnettuja survey-perusteisia maineenmittareita ovat muun muassa konsulttiyritysten omistamat Rep Track (Reputation Institute) ja Brand Z (WPP) -mittarit. Suomessa vastaavia menetelmiä ovat Pohjoisranta Burson-Marstellerin RepMap ja T-median Luottamus&Maine-mittarit.

Aineistona voivat toimia myös erilaiset media- tai muut tekstit, joita analysoidaan sisältöanalyysimenetelmillä. Mahdollista on myös erilaisten koeasetelmien käyttö, joissa esimerkiksi etsitään maineen eri osatekijöiden syy-seurausuhdetta taloudellista menestystä kuvaaviin mittareihin.

Näiden lisäksi on vielä yhä suurempaa suosiota keränneet online- tai mobiilidatan keräys- ja analyysimenetelmät. Eritoten monipuolinen Facebook- ja Twitter-analytiikka tarjoaa kiinnostavan, vaikka vielä vähän hyödynnetyn mahdollisuuden maineen mittaamiseen ja arviointiin. Kaupallisen puolen sosiaalisen median maineanalytiikkaa soveltaa muun muassa suomalainen Underhood. Myös niin sanotun big data -analytiikan mahdollisuudet ovat moninaiset ja ilmeiset.

Myös uudet viestintä- ja markkinointitutkimuksen muodot ovat todistaneet käyttökelpoisuutensa mainetutkimuksessa. Esimerkiksi psykofysiologisia tutkimusmenetelmiä on sovellettu menestyksekkäästi tutkittaessa organisaation maineen vaikutuksia organisaatiota koskevien uutisten vastaanottoon (Ravaja et al., 2015; Aula, 2016) ja mediayritysten maineen vaikutusta kuluttajien käyttäytymiseen (Laaksonen et al., 2013). Samoin yleisöjen käyttäytymiseen perustava analytiikka on vahvassa nousussa.

Uusien menetelmien oraalla olevasta noususta huolimatta on perusteltua väittää, että suomalainen käytäntöä palveleva mainetutkimuksen – ja myös viestintätutkimuksen – valtavirta nojaa vahvasti kyselytutkimuksiin. Vain harvoin organisaatiot ovat valmiita investoimaan enemmän resursseja vaativiin laadullisiin tutkimuksiin ja laadullisia menetelmiä soveltavaan analytiikkaan tai määrällisten ja laadullisten menetelmien yhdistämiseen. Harmillista on, että valtaosa kyselymenetelmiä käyttävistä kaupallisista maine-, brändi- ja viestintäselvityksistä ei kestä lähempää menetelmällistä tarkastelua. Ongelmia löytyy yhtäältä tietojen keruusta, aineistojen edustavuudessa että analyysin pätevyydestä. Esimerkiksi, usein taloudellista syistä, tiedonkeruu tehdään internet-paneelissa liian pienellä otoksella, jotta eri vastaajaryhmien vertailu olisi pätevää. Pahimmillaan ei edes käytetä sinänsä asianmukaista paneelia, vaan vastaajiksi valikoituu käytännössä kuka tahansa, jolloin analyysi yleistää tulokset koskemaan “suomalaisia” tai suppeammin “suomalaisia johtajia” tai “nuoria”.

Todistevetoinen maineen rakentaminen

On oleellista ymmärtää, ettei maineenkaan mittaaminen ole itseisarvo. Maineen analyysin antama tieto ja ymmärrys on integroitava käytännön johtamiseen. Kun organisaatio ymmärtää, mitä esimerkiksi eri sidosryhmät organisaatiosta ajattelevat, miten organisaation maineen eri osa-alueet painottuvat eri sidosryhmissä (Aula, 2011) tai mitkä ovat maineen heikot alueet, voi organisaatio allokoida usein erittäin rajalliset resurssinsa sinne, missä ne tekevät parasta tulosta suhteessa tavoitteisiin. Tällä on erityistä merkitystä organisaatioiden viestinnälle, sillä näin viestintä saa aikaan oikeansuuntaisia vaikutuksia, mikä osaltaan voisi vahvistaa viestintäfunktiota organisaation strategisena resurssina (Heinonen, 2008).

Maineeseen liittyvien päätösten tulisi olla osa organisaation johtamista ja perustua todistevetoiseen, tutkimus-analyysipohjaiseen tietoon. Mutta mainetiedon hyödynnettävyyteen liittyvät aina päätöksentekijän tulkinta- ja harkintakyvyt. Erityistä merkitystä tällä on siksi, että hyvän tiedon saatavuuden lisäksi tarjolla on aina moninkertainen määrä tutkimustiedoksi verhottua disinformaatiota, jolla ei ole mitään arvoa. Johtamisen näkökulmasta tutkittuna tietona myyty disinformaatio voi olla vahingollista ja johtaa sekä johtajan että johtamansa yhteisön harhaan. Johtamisen keskeinen kyvykkyys onkin pätevän tiedon erottaminen epäpätevästä samalla tavalla kuin hyvän argumentoinnin erottaminen huonosta, hyvän journalismin tunnistaminen valeuutisista ja merkityksellisen viestinnän erottaminen merkityksettömästä.

Olennainen osa maineenhallintaa ja mainejohtamista on päättäjän kyky analysoida ja vaatia todistevetoista argumentointia ja päteviä aineistoja. Yhtä viisasta on huomioida, että tunteet vaikuttavat päätöksentekoon aina. Päätöksentekijän pitää osata tunnistaa tunteiden merkitys, niiden synty ja keinot vaikuttaa. Mittarien ja analyysien tuottamat todisteet yhdessä tunteiden kanssa luovat kokonaisvaltaisen ymmärryksen, jonka pohjalta onnistuneita päätöksiä tehdään.

Mittaamisen haasteet

Viestinnän ja median digitalisoitumisen ja somedialisaatiokehityksen kiihtymisen myötä organisaatioiden maineen rakentaminen kohtaa ajassamme paljon haasteita. Digitalisaatio kiihdyttää maineen muutosprosesseja (ks. Aula & Mantere, 2013) ja samaan aikaan siirtymät organisaatioiden poliittisessa, sosiaalisessa ja taloudellisessa ympäristössä pakottavat organisaatiot keskittymään maineensa huoltamiseen ja puolustamiseen (Aula, 2016).

Organisaatiomaineen kannalta somedialisaatio tarjoaa uusi mahdollisuuksia. Internet-ympäristö ja sosiaalinen media on pääsy uudenlaiseen dataan, käyttäytymisen seuraan tai julkisuuden analyysiin. Valtavan isojen data-aineistojen eli niin sanotun big datan hyödyntäminen maineen mittaamisessa ja maineanalyyseissä on vielä alkutekijöissään. Toistaiseksi sosiaalinen media on houkuttelevuudessaan luonut maineen mittaamiseen uuden paradoksin: suunnattomat määrälliset mahdollisuudet ovat tehneet maineanalysoinnista laadullisesti heikkotasoista. On osoitettavissa, että käytettävissä olevat mittarit ovat alkaneet määrittää mitattavaa ilmiöitä itseään. Kun esimerkiksi sosiaalisessa mediassa on helppoa mitata klikkausten määriä, on klikkausten määrästä tullut yksi hyvän maineen rakenneosa. Koska on vaivatonta rekisteröidä Facebookin tykkäyksiä ja päivityksen jakomääriä, todetaan, että maine rakentuu “tykkäämisestä” ja “jakamisesta”, joita juuri nämä helpot indikaattorit mittaavat. Häntä on siis alkanut heiluttaa koiraa. Tämä on paitsi epäpätevää päättelyä ja huonoa analyysia, myös organisaation päätöksenteon ja kehittymisen kannalta vahingollista. Näyttäisikin siltä, että online-ympäristön ja etunenässä sosiaalisen median vaikutus maineeseen esitetään ensisijaisesti ennalta määrätyistä ja omia tarkoitusperiä ajavista lähtökohdista eikä aineistojen ja todisteiden kautta perustellen. Toisin sanoen yhteys sosiaalisen median merkityksestä organisaation maineelle konstruoidaan sen sijaan, että se aineiston ja argumentoinnin kautta osoitettaisiin (ks. Gond, & Palazzo, 2008).

Suuri haaste on, että valtaosa vallitsevista maineen mittareista ja analytiikasta analysoi menneisyyttä. Survey-ylivalta on opettanut meidät katsomaan taaksepäin ja luulemaan, että vain se on merkityksellistä. Menetelmät, kuten esimerkiksi maineen kyselytutkimukset, mittaavat aina mennyttä aikaa, jotain miten joku asia on ollut. Nopeasti muuttuvissa olosuhteissa oleellista ja käyttökelpoista olisi kuitenkin katsoa eteenpäin, kehittää ja käyttää maineen mittareita, jotka pyrkivät ennakoimaan maineeseen kohdistuvia muutospaineita. Hyvä alku olisi, jos maineeseen liittyviä päätöksiä tekevät olisivat ajan tasalla organisaation maineensa tilasta reaaliajassa, mikä nykytietämyksellä ja analyysiteknologialla olisi aivan mahdollista. Erityisesti menestyksekäs maineriskien hallinta edellyttää aikaisen varoituksen menetelmiä ja dynaamista analytiikkaa, jotta riskisignaalit voidaan tunnistaa tarpeeksi ajoissa.

Nopeasti muuttuvissa olosuhteissa oleellista ja käyttökelpoista olisi kuitenkin katsoa eteenpäin, kehittää ja käyttää maineen mittareita, jotka pyrkivät ennakoimaan maineeseen kohdistuvia muutospaineita.

Kolmas haaste liittyy tyypilliseen epäselvyyteen muutoksesta. Mainetutkimuksissakin kerrotaan usein asioiden muuttuneen. Maineen rakentamisen ja johtamisen näkökulmasta tärkeää on maineen muutokseen liittyvien pitkän aikavälin trendien tunnistaminen. Oleellista on ymmärtää, mikä on maineessa tapahtuvaa kausittaista tai mittausmenetelmästä johtuvaa vaihtelua ja mikä aitoa, todellista muutosta.

Tutkimuksen tilaajan kannalta asialla on erityistä merkitystä. Tilaaja haluaa tietää, ovatko tutkittavat asiat muuttuneet ja jos ovat, kuinka paljon ja mihin suuntaan. Harmillista kyllä, monesti muutoksesta puhutaan, vaikka mitkään edes tutkimuksessa läsnä olevat todisteet eivät tue muutoksen tapahtuneen. Muutos ja vaihtelu menevät sekaisin. Mainetutkimuksen näkökulmasta maineen vaihtelu pitkällä aikavälillä ei välttämättä tarkoita sitä, että maine on muuttunut. Mikäli muutosta havaitaan, tarvitaan todisteita, mihin monet selvitykset eivät taivu. Todisteiden on tultava tutkimuksesta itsestään, ja erityisesti tutkimuksen toteuttajalta. Toisin sanoen, todistamisen taakka on tuottajalla, ei tilaajalla.

Lopuksi

Digitaalinen aikakausi ja siihen liittyvä somedialisaatio on tehnyt maineen rakentamisen prosesseista yksityiskohtaisempia, monimutkaisempia ja merkityksellisempiä kuin koskaan aiemmin. Erityisesti avoimet verkkoympäristöt ovat luoneet tarpeen uusille ja valtavirralle vaihtoehtoisille maineen arviointi- ja analyysimenetelmille (Laaksonen et al., 2012). Organisaatioiden maineeseen ja koko käytännön viestintäkenttää koskevaan, mittaamiseen ja arviointiin liittyvään keskusteluun pitäisi saada enemmän selkeitä ja perusteltuja pätevään aineistoon perustuvia väitteitä.

Erityistä taitavuutta vaaditaan pohdittaessa maineen, viestinnän ja uuden viestintäympäristön välisiä vaikuttavuussuhteita ilman vahvoja ideologisia alkuoletuksia siitä, miten organisaatioiden tulisi toimia. Tämä on erityisen tärkeää, sillä jos väitteet ladataan lähtökohtaisesti vahvasti ideologisiksi, erilaisten selvitysten johtopäätökset ja pahimmassa tapauksessa organisaatioille tehtävät suositukset heijastavat ainoastaan valittua ideologiaa. Tällöin johtopäätökset hyväksyvät ainoastaan ne, jotka hyväksyvät taustalla olevan ideologian, ja mitään rakentavaa keskustelua ei saada aikaan. Tämä on siinä mielessä ymmärrettävää, että luotettavien aineistojen kerääminen ja analysointi on työlästä, kun taas ”näin yritysten pitäisi toimia” -tyyppisten mielipiteiden esittäminen onnistuu keneltä tahansa. Ollakseen organisaatioille hyödyllistä ja tuottava investointi, maineen mittaamisessa tarvitaan enemmän pätevää ja puolueetonta analyysia ja siihen perustuvia väitteitä.

Lähteet

Ampuja, M., Koivisto, J. & Väliverronen, E. (2014). Medioituminen: iskusana, analyyttinen työkalu vai uusi paradigma? Media & viestintä 37(2014), 2, 22–37.

Aula, P. (2011). Meshworked reputation: Publicists' views on the reputational impacts of online communication. Public Relations Review 37(1), 28–36.

Aula, P. (2016). Reputation Change. Teoksessa Caroll, C. (toim.) The SAGE Encyclopedia of Corporate Reputation. Sage .

Aula, P. (2016). Reputation and neuroscience. Teoksessa Caroll, C. (toim.) The SAGE Encyclopedia of Corporate Reputation. Sage.

Aula P. & Heinonen, J. (2016). The Reputable Firm: How Digitalization of Communication Is Revolutionizing Reputation Management. Springer .

Aula, P. & Mantere, S. (2013). Making and Breaking Sense: An Inquiry into the Reputation change. Journal of Organizational Change Management 26(2), 340–352.

Barnett, M. L., Jermier, J. M. & Lafferty, B. A. (2006). Corporate reputation: The definitional landscape. Corporate Reputation Review 9(1), 26–38.

Brown, T. J. & Dacin, P. A. (1997). The Company and the Product: Corporate Associations and Consumer Product Responses. The Journal of Marketing 61(1), 68–84.

Carroll, C. (2016). Research methods in corporate reputation. Teoksessa Caroll, C. (toim.) The SAGE Encyclopedia of Corporate Reputation. Sage .

Chun, R. (2005). Corporate reputation: Meaning and measurement. International Journal of Management Reviews 7(2), 91–109.

Eberl, M. (2006). Unternehmensreputation und Kaufverhalten. Wiesbaden: DUV.

Flanagan, D. J. & O’Shaughnessy, K. C. (2005). The effect of layoffs on firm reputation. Journal of management 31(3), 445–463.

Fombrun, C. J. (1996). Reputation. Boston: Harvard Business School Press Boston.

Genasi, C. (2001). Measuring reputation. Teoksessa Jolly, A. (toim.) Managing Corporate Reputations. London: Kogan Page, 27–34.

Gond, J.-P. & G. Palazzo (2008). The social construction of the positive link between corporate social responsibility and financial performance. Academy of Management Best Paper Proceedings 2008(1), 1–6.

Heinonen, J. (2008). Maineenhallinta: organisaatioviestinnän strateginen mahdollisuus. Teoksessa Aula, P. (toim.) Kivi vai katedraali. Organisaatioviestintä teoriasta käytäntöön. Infor, Porvoo.

Hutton, J. G., Goodman, M. B., Alexander, J. B. & Genest, C. M. (2001). Reputation management. The new face of corporate public relations? Public Relations Review 27(3), 247–261.

Laaksonen, S.-M., Salminen, M., Falco, A., Aula, P. & Ravaja, N. (2013). Use of psychophysiological measurements in communication research. Teachings from two studies of corporate reputation. ESSACHESS Journal for Communication Studies, 6(1), 245–255.

Murray, K. (2003). Reputation. Managing the single greatest risk facing business today. Journal of Communication Management 8(2), 142–149.

Pfarrer, M. D., Pollock, T. G. & Rindova, V. P. (2010). A tale of two assets. The effects of firm reputation and celebrity on earnings surprises and investors’ reactions. The Academy of Management Journal (AMJ) 53(5), 1131–1152.

Ravaja, N., Aula, P., Falco, A., Laaksonen, S.-M., Salminen, M. & Ainamo, A. (2015). Online news and corporate reputation: A neurophysiological investigation. Journal of Media Psychology, 27(3), 118–133.

Rayner, J. (2003). Managing reputational risk. London: JohnWiley and Sons.

Renner, M. (2011). Generating Trust via Corporate Reputation. Berlin: WVB.

Rhee, M. & Valdez, M. (2009). Contextual Factors Surrounding Reputation Damage with Potential Implications for Reputation Repair. The Academy of Management Review ARCHIVE 34(1), 146–168.

Rindova, V. P., Pollock, T. G. & Hayward, M. L. (2006). Celebrity firms: The social construction of market popularity. Academy of Management Review 31(1), 50–71.