Tässä artikkelissa haetaan ensinnäkin historiallista pohjaa journalismietiikalle länsimaisen sananvapauden ja lehdistönvapauden syntyprosesseista. Vapaan sanan myötä syntyi myös sanomisen etiikka, sananvastuu. Toiseksi käsitellään journalismietiikan historiallista muotoutumista ja kolmanneksi journalismietiikan nykyisiä haasteita. Kaupallisen median ongelmaksi muodostui jo 1800-luvun lopulla liiallinen sensationalismi, johon reaktiona kehkeytyi objektiivisuutta painottava ammattietiikka ja myöhemmin myös sosiaalista vastuuta korostavia näkemyksiä. Myös viestintäteknologian muutokset ovat vaikuttaneet itsensä ilmaisemisen mahdollisuuksiin ja luoneet uutta tarvetta etiikalle. Historiallisesti kirjapainotekniikan käyttöönotto vaikutti samoin kuin internet ja sosiaalinen media nykyään. Sanominen on vapautunut ja demokratisoitunut, mutta toisaalta myös runsaasti eettisiä ongelmia on syntynyt. Samaan aikaan kasvava joukko maita on luopunut länsimaisesta sananvapaudesta ja palannut sensuurin ja propagandan aikaan.

Johdanto: sananvapaus ja etiikka

Median sääntelyn ja itsesääntelyn ytimessä on perinteisesti ollut kysymys sananvapaudesta (Nieminen & Pantti 2012, 34). Esimerkiksi Immanuel Kantin mukaan koko eettinen järjestelmä perustuu vapaudelle: vain vapaita olentoja voidaan velvoittaa eettisesti. Jos henkilöllä ei ole mahdollisuutta toimia toisin, hän ei olisi eettisesti vastuussa toiminnastaan (Kannisto 2007).

Seuraavassa lyhyt historiallinen katsaus siihen kuinka sananvapaus, vapaa lehdistö ja näin ollen myös kysymys itsesääntelystä ja journalismietiikasta kehittyivät. Mediaetiikka tai journalismietiikka on professionaalista itsesääntelyn etiikkaa, josta voi varsinaisesti puhua vasta kun kyseinen ammattikunta on olemassa ja kun se on riittävän vapaa tekemään valintoja, joita eettinen harkinta koskee. Itsevaltiaan hallitsijan alaisena ja sensuurin oloissa mediasisällöt ovat viime kädessä hallitsijoiden eettisiä valintoja, eivät toimittajien. Tosin rohkeat yksilöt voivat jopa näissäkin oloissa tehdä etiikkansa velvoittamina rohkeita julkaisupäätöksiä oman henkensä menetyksen uhalla.

Journalismi on saanut nimensä ranskan sanasta jour, päivä, joten päivänkohtaisista asioista on journalismissa kysymys. Tällä kriteerillä Rooman keisarien julkaisema virallinen tiedotuslehti Acta diurna populi romani (päivittäiset tapahtumat Rooman kansalle) voisi olla jonkinlaista journalismia. Siinä julkistettiin ja levitettiin (publicare et propagare) oikeuden, senaatin ja keisarien päätöksiä sekä vaikkapa armeijan kuulutuksia Forum Romanumilla. Selkeästi Acta diurna oli kruunun ja virkavallan julkaisu, sellaisena siis paremmin organisaatioviestintää kuin journalismia nykyisessä länsimaisessa mielessä. Sen kirjureita ei journalistietiikka koskenut, vaan julkaisemista koskeva eettinen vastuu ja poliittinen harkinta oli virkakoneistolla, viime kädessä hallitsijalla. (Encyclopedia Britannica 2016.)

Myöhemmin keskiajalla katolisen kirkon organisaatio piti otteessaan koko läntistä maailmaa. Kirjallisuutta kopioitiin käsin luostareissa, ja ainoastaan kirkon tarpeita palvelevat kirjat tulivat jäljennetyiksi. Kirjat käsiteollisesti tuotettuina taideteoksina olivat myös tavattoman kalliita ja vain varakkaimpien hankittavissa. Keskiajan maailmaa hallitsi kirkon ja maallisen hallitsijan organisaatioviestintä.

Kaksi seikkaa tuli romahduttamaan kirkon ja feodaaliruhtinaiden tiedollisen sekä viestinnällisen monopolin 1500-luvulle tultaessa. Ensinnäkin feodaaliyhteiskunnan ”taskuissa” jo pitkään eläneet, suhteellisen riippumattomat, kauppakapitalismilla vaurastuneet kaupunkivaltiot muodostivat yhä voimakkaampia keskuksia maaseudun feodalismin keskelle. Kaupunkiporvaristo katsoi edustavansa uutta ja vapaata maailmaa. Porvaristo yhdistyi poliittisesti ajamaan omia etujaan ja romuttamaan vanhan vallan haitallisia etuoikeuksia. Nouseva eliitti taisteli elinkeinovapauden, uskonnonvapauden ja ilmaisunvapauden puolesta. Se tuki valistusajan hengessä tieteitä, joita vanha eliitti vieroksui tai jopa pelkäsi. Porvaristo uskoi rationaaliseen ihmisjärkeen, tietoon ja vapaaseen keskusteluun klassisen liberalismin hengessä. Siksi taistelu kirkon ja feodaalihallitsijan sensuuria vastaan oli oleellinen osa porvariston nousua. (Eisenstein 1983.)

Kaupungeissa syntyi ja levisi nopeasti 1450-luvulta alkaen myös mullistava viestintäteknologinen keksintö, kirjapainotaito. Kirjapainoteknologian nopea leviäminen Euroopassa romutti katolisen kirkon tiedollisen monopolin, sillä kirjanpainajat olivat yrittäjiä, joilla oli intressi monistaa kenen tahansa maksukykyisen kirjoituksia. Vanhat viestinnän portinvartijat (gatekeepers) menettivät otteensa samalla tavalla kuin internet ja sosiaalinen media vaikuttavat nykyajassa. Viestintä demokratisoitui ja tuli halvalla monien ulottuville. Kirjapaino siivitti voittoon protestanttisen kapinaliikkeen Martin Lutherin, mutta se synnytti myös tieteellisen julkaisutoiminnan ja sanomalehtien esimuodot, niin sanotut uutiskirjeet, jotka levisivät kauppiaiden keskuudessa ja keskittyivät talousuutisiin. Nopeasti suuriin kopiomääriin yltävää viestintää ei vallanpitäjien ollut helppo hallita ennakkosensuurilla. (Eisenstein 1983; Karvonen 2014a; Karvonen, Kortteinen, Saarti 2014.)

Ajatus vapaasta, keskustelevasta julkisuudesta vahvistui 1600- ja 1700-luvuilla. Kaupunkien lukuisiin kahvihuoneisiin ja salonkeihin oli syntynyt niin sanottu porvarillinen julkisuus, jossa kauppiaat, liikemiehet ja ammatinharjoittajat keskustelivat tasavertaisina järkevistä tavoista hoitaa kaikkiin vaikuttavia asioita (Habermas 1964/2004; Malmberg 2012). Ajankohtaisia asioita käsitteleviä lehtiä sekä pamfletteja luettiin ja kommentoitiin keskustelujen pohjaksi. Filosofi Jürgen Habermasin mukaan tähän tasavertaiseen, anti-feodaaliseen keskusteluun kuului, että vain perustelun järkevyys ja harkinta sai vaikuttaa esityksen hyväksymiseen, ei siis esittäjän yhteiskunnallinen arvo. Julkisuuden käsitteen historiallisena taustana on Antiikin Kreikan agora, tori, jossa vapaat kansalaiset saattoivat tasavaltaisesti ja julkisesti keskustella yhteisten asioiden hoitamisen toimintavaihtoehdoista.

Sananvapautta korostava näkemys sai ilmaisunsa liberalistisessa yhteiskuntafilosofiassa. Sen tunnetuimpana kiteyttäjänä pidetään englantilaista filosofia John Stuart Milliä, joka teoksessaan On Liberty (1859) määritteli vapauden nimenomaan vapautena valtion puuttumisesta ihmisten elämään. Vapaassa keskustelussa ja mielipiteenvaihdossa esiin tuleva erimielisyys, oppositiot ja vähemmistöt eivät olleet pahasta, vaan yhteiskuntaa kehittävä ja eteenpäin vievä voima. Kritiikki ja hallituksen arvostelu olivat hyviä, demokraattisia asioita. (Mäntylä 2007.)

Jos valta keskittyy yhteiskunnassa yhdelle taholle, syntyy helposti hirmuhallinto. Siksi valistusajattelija Montesquieu esitti 1700-luvulla niin sanotun vallan kolmijako-opin, jonka mukaan vallan väärinkäytön estämiseksi lainsäädäntövalta, tuomiovalta ja toimeenpanovalta on erotettava toisistaan. Valtiomahtien kuuluu vahtia toisiaan ja puuttua toistensa väärinkäytöksiin. Tämä valistusajan oppi tulikin läntisten demokratioiden peruspilariksi, mutta se puuttuu yksipuoluejärjestelmistä ja uskonnollisista autoritaarisista valtioista. Samaisella 1700-luvulla alettiin puhua myös lehdistöstä ”neljäntenä valtiomahtina” (The Fourth Estate, Edmund Burke). Lehdistön tehtävänä nähtiin kaikkien vallankäyttäjien valvominen. Viime vuosikymmeninä journalismi on omaksunut yhä vahvemmin ”vallan vahtikoiran” ja epäkohtien paljastajan roolin. (Karvonen 2008.)

Jos valta keskittyy yhteiskunnassa yhdelle taholle, syntyy helposti hirmuhallinto.

Valistuksen, klassisen liberalismin ja porvarillisen julkisuuden ideat vaikuttivat vahvasti 1700-luvun porvarillisissa vallankumouksissa, joissa yksinvaltainen tai harvainvaltainen valtiojärjestys muutettiin kansanvaltaisemmaksi (Malmberg 2012, 19). Ranskan suuri vallankumous 1789 merkitsi tasavaltalaista käännettä, jossa valtaa pitäneiden aatelin ja papiston (2–3 prosenttia väestöstä) ulkopuolinen kolmas sääty julistautui kansalliskokoukseksi. Vallankumous johti tasavallan perustamiseen, kuninkaan vallan lakkauttamiseen ja aateliston etuoikeuksien lopettamiseen. Kansalaisista tuli periaatteessa tasavertaisia lain edessä.

Hieman aiemmin liberalismin ja valistuksen aatteet saivat ilmauksensa Yhdysvaltain vapaussodan tiimellyksessä 1776 laaditussa itsenäisyysjulistuksessa. Julistuksella taattiin muun muassa uskonnonvapaus, sananvapaus ja omaisuudensuoja. Etuoikeudet lakkautettiin, ja ihmisistä tehtiin tasa-arvoisia lain edessä. Hallitus sai hallita vain hallittujen suostumuksella. Yhdysvaltain perustuslain ensimmäinen lisäys (first amendment) ratifioitiin 1791, ja siinä nimenomaisesti kiellettiin kongressia säätämästä lakia, joka rajoittaisi puheen- tai lehdistönvapautta. Englannissa julkaisemisen luvanvaraisuudesta puolestaan luovuttiin 1695, vaikka sananvapauslakia ei säädettykään. (First Amendment, Wikipedia.)

Ruotsin valtakunnassa Kokkolan kirkkoherra Antti (Anders) Chydenius (1729–1803) edisti liberalismin ja valistuksen aatteita valtiopäivillä 1765–66 ja vaati siellä täydellistä kauppa- ja elinkeinovapautta toteutettavaksi. Chydenius vaikutti olennaisesti vuoden 1766 edistyksellisen painovapauslain säätämiseen: se vapautti ennakkosensuurista kaiken paitsi uskonnolliset ja ulkomaiset painotuotteet. Lisäksi lähes kaikki viralliset asiakirjat tulivat julkisiksi. 250 vuotta täyttävää painovapautta juhlistettiin Helsingissä toukokuussa 2016 Chydeniusta esille nostaen. Lainsäädännön ja hallinnon poliittinen arvostelu oli nyt mahdollista. Itsevaltiuden palauttaneen Kustaa III:n toimesta lakia tosin vesitettiin 1774, mutta vuoden 1809 hallitusmuodossa painovapaus tuli Ruotsissa perustuslailliseksi oikeudeksi. Suomihan oli siirtynyt tuossa vaiheessa osaksi Venäjän keisarikuntaa, tosin autonomisena suuriruhtinaskuntana. (Anders Chydenius -säätiö: Painovapaus.)

Samoihin aikoihin 1800-luvun alkupuolella  Venäjän tsaarit, kuten Euroopan muutkin monarkit, pelkäsivät Ranskan vallankumouksen esimerkin aiheuttavan kansannousuja. Niinpä Venäjän alaisessa Suomen suuriruhtinaskunnassa sensuuriasetukset säilyivät tiukkoina lyhyitä poikkeusaikoja lukuun ottamatta vuoteen 1905 saakka.  Suomessa painovapaus, sananvapaus ja ennakkosensuurin kielto astuivat voimaan 1906 perustuslaissa ja vuoden 1919 hallitusmuodossa. Toisen maailmansodan aikaan Suomessa sovellettiin ennakkosensuuria ja tuotettiin sotapropagandaa (Tommila & Salokangas 1998; Melgin 2014).

Journalismietiikan synty

Sanomalehti on historiallisesti vanhin uutismedia. Sanomalehden historia on tapana jakaa historiallisiin vaiheisiin: journalismin esimuodot eli uutiskirjeet (1500–), valistavan ja kasvattavan eliittilehdistön aika (1600–), poliittisen ja mielipidelehdistön aika (1750–) ja kaupallistuneen lehdistön aika (1830–). (Kunelius 1999; Hemánus & Varis 1979.)

Valistavan lehdistön aikana kirjoittelu oli ennakkosensuroitua ja lehdet ilmestyivät yleensä hallitsijan luvalla. Poliittinen lehti taas oli poliittisen taistelun väline, eikä tämä kirjoittelu tuntenut nykyisen kaltaisia lehdistöeettisiä sääntöjä. Vasta kun lehdistä itsestään tuli vapaasti toimivia kaupallisia massatuotteita, kävivät niin eettiset ongelmat kuin eettinen itsesääntelykin ajankohtaisiksi. Käytän tässä esimerkkinä USA:n median kehitystä, koska siellä riippumattomuus ja kaupallisuus eettisine lieveilmiöineen kehittyivät ensiksi.

Yhdysvaltain kaupallinen penny-lehdistö aloitti toimintansa 1830-luvulla. Maassa oli lehdistön- ja elinkeinonvapaus. Uusi höyrypainoteknologia ja sellupaperi mahdollistivat halvan massatuotannon. Maan suurkaupunkeihin tulvivat siirtolaiset muodostivat yleisön, jolle täytyi myydä helposti sulavaa sensaatioaineistoa. Lehtiin painettiin vapauden ja myynnin maksimoimisen nimissä sellaisia törkeyksiä, että eettiset kysymykset alkoivat nousta esiin. Kadulla myytävien sensaatiolehtien kova keskinäinen kilpailu asiakkaista pakotti ne yhä räikeämmin liioittelevaan ja aistimelliseen esittämistapaan sekä totuutta vääristeleviin, jopa suorastaan sepitteellisiin törkyjuttuihin. Olipa skandaali totta tai valhetta, se möi hyvin, mikä riitti etiikaksi voittoaan maksimoivalle lehdelle (Ferré 2009, 17).

Toisaalta jo 1851 perustettiin The New York Times, joka alkoi kilpailla ”laatujournalismilla”. Tähän kuului huolellinen tutkiminen ja objektiivisuus. Tämän tapaisista lehdistä kasvoi kaupallinen vaihtoehto sensaatiolehdistölle. Kauppatavarana on tällöin luotettava tieto maailmasta, koulutetummalle väestönosalle. Vastaava jako ”laatulehtiin” ja ”tabloideihin” on olemassa muuallakin (esimerkiksi brittiläinen The Times vs. The Sun).

Sana etiikka alkoi vilahdella journalismin yhteydessä Yhdysvalloissa 1850-luvulla. Selkeästi asian nosti esiin katolinen kirjoittaja William Samuel Lilly kirjoituksessaan The Ethics of Journalism (1889). Lillyn mukaan journalisteille oli annettu lehdistönvapaus, jotta he ”esittäisivät faktoja, väittelisivät niistä, ilmiantaisivat väärinkäytöksiä ja edistäisivät reformeja” mutta ikävä kyllä keskivertojournalistille ”totuus on viimeinen asia, mitä hän ajattelee”. (Ferré 2009, 17; Lilly 1889, 507, 509.) Keltainen lehdistö oli täynnä yksityiskohtiin meneviä verisiä murhajuttuja ja seksiä. Kysymykseksi nousi, miten tämä jatkuva ”alhaisilla” asioilla mässäily vaikuttaisi lukijoiden asenteisiin, uskomuksiin ja käytökseen. Eikö kouluttamattomia luokkia pitäisi vanhahtavasti sanoen ”ylösrakentaa”, sivistää, eikä täyttää heidän tajuntaansa raadollisuuksilla, ihmiset ajattelivat.

Vuonna 1910 New York Worldin julkaisija Joseph Pulitzer lahjoitti 2 miljoonaa dollaria New Yorkin Columbia Universitylle laadukkaan journalismikoulun perustamiseksi. Tämä oli merkittävä askel journalismin professionalisoitumisessa, ammatillistumisessa, josta taas seurasi ammattietiikan kehittämistä. Pulitzer katsoi, että juuri ammattietiikan opettaminen oli olennaista journalistikoulutuksessa. Vuonna 1915 journalismietiikkaa opetettiin jo ainakin kahdeksassa yhdysvaltalaisessa journalistikoulussa. Kouluissa kasvatettiin tulevia toimittajia lahjomattomuuteen, älyllisyyteen ja objektiivisuuteen. 1920-luvulla yliopiston opettajat suorastaan suolsivat journalismieettisiä kirjoja, kuten The Ethics of Journalism (1924), The Morals of Newspaper Making (1924), The Principles of Journalism (1924), The Conscience of the Newspaper (1925), Newspaper Ethics (1926) ja The Newspaper and Responsibility (1929). Journalismi alkoi ammatillistua, professionalisoitua. (Ferré 2009.) On myös syytä muistaa vuodelta 1922 Walter Lippmannin journalismintutkimuksen klassikko Public Opinion, jossa painotettiin objektiivisuutta ja tiedemäistä journalismia. Tämä toimi myös vastareaktiona sota-ajan propagandalle.

Yhdysvaltojen ensimmäisen journalismin itsesääntelyohjeiston laati Kansas Editorial Associationin käyttöön William E. Miller vuonna 1910. Koodissa edellytettiin journalismin olevan rehellistä, oikeudenmukaista ja säädyllistä. Samoin vaadittiin journalistisen tekstin ja mainonnan pitämistä erillään ja tuomittiin tekstimainonta. Ensimmäisen maailmansodan propagandan ja sotilaallisten rajoitusten vuosien jälkeen valtakunnallinen American Society of Newspaper Editors omaksui ammatillisen etiikkasäännöstön vuonna 1923. Vuonna 1926 Society of Professional Journalists vahvisti journalistisiksi eettisiksi ideaaleiksi seuraavat hyveet: vastuullisuus, vapaus, itsenäisyys, rehellisyys, tarkkuus, puolueettomuus, reilu peli ja säädyllisyys. (Ferré 2009.) Euroopassa ensimmäinen alaa koskeva valtakunnallinen ohjeisto Charte des devoirs professionnels des journalists français hyväksyttiin Ranskassa vuonna 1918. Eri maissa kehittynyt journalismietiikka on yllättävänkin samanlaista. Eettiset periaatteet voidaan kiteyttää John Merrillin tapaan määreisiin Truthful, Unbiased, Full, Fair (Merrill 1997; Nordenstreng & Lehtonen 1998).

Median sosiaalisen vastuun periaate tarkoittaa sitä, että media ei ole vastuussa vain itselleen, vaan koko yhteiskunnalle.

Vaikka lehdistöetiikka syntyi 1900-luvun alussa reaktiona liian sensaatiomaiseen ja viihteelliseen mediaan, oltiin toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvalloissa jälleen pettyneitä kaupallisen median toimintaan. Median omistus oli keskittynyt harvoihin käsiin, ja omistajat käyttivät mediaa vallan välineenä. Kansalle media tarjosi halpaa ”roskaruokaa” laadukkaan henkisen ravinnon sijaan. Katsottiin, että vapautta valtiosta korostava liberalistinen tai libertarianistinen lehdistönäkemys ei riitä takaamaan laadukasta journalismia. Sodan aikaan asetettu lehdistön reformeja pohtiva neuvottelukunta sai työnsä valmiiksi 1947 (Hutchins Commission 1947). Se esitteli liberaalia lehdistöteoriaa täydentävän niin sanotun sosiaalisen vastuun lehdistöteorian.

Median sosiaalisen vastuun periaate tarkoittaa sitä, että media ei ole vastuussa vain itselleen, vaan koko yhteiskunnalle. Tämä vertautuu muunkin liiketoiminnan yhteiskuntavastuun ajatukseen. Ei riitä, että on vapaus sanoa mitä tahansa; täytyy myös välittää siitä, mitä sanomisesta seuraa yhteiskunnallisessa todellisuudessa. Näin kyseessä on esittämisen todellisuutta rakentava puoli, ei ainoastaan todellisuutta kuvaava puoli (Karvonen 2013b). Komission raportissa lehdistön tehtäviksi mainittiin mm. päivittäisten tapahtumien monipuolinen ja totuudenmukainen selostaminen, julkisen ja kriittisen keskustelun foorumina toimiminen, kattavan kuvan antaminen yhteiskunnan eri ryhmistä, yhteiskunnallisten arvojen esittely ja selventäminen sekä täysmittaisen pääsyn tarjoaminen tuoreimpaan tietoon. (Nieminen & Pantti 2012, 36; McQuail 2000, 170–173.)

Yleisradiotoiminnan puolella National Association of Broadcasters laati vuonna 1928 omat itsesääntelyn ohjeensa radiotyöhön, pelkona kun oli, että hallitus suitsii alaa lain voimalla. Hallituksen elin Federal Radio Commission (FRC) oli vuodesta 1926 hallinnoinut radion lähetystaajuuksia, ja käytännössä liian ruokottomat kanavat eivät saaneet lähetyslupia. (Ferré 2009.) Euroopassa Britannian BBC (per. 1922) ja Suomen Yleisradio (1926) olivat julkisen palvelun yhtiöitä, jotka olivat sitoutuneet kansakuntaa ”ylösrakentavaan” ohjelmapolitiikkaan. (Tulppo 1976.)

Elokuvan puolella USA:n korkein oikeus oli määritellyt vuonna 1915, että perustuslaillinen lehdistönvapaus ei koske elokuvateollisuutta, joka määriteltiin silkaksi liiketoiminnaksi. Amerikkalaiset kasvattajat olivat syvästi huolestuneita valtavan suosituksi tulleen elokuvamedian kyvystä opettaa nuorisolle aivan vääriä asioita. Elokuvatähdetkin elivät moraalittomasti ja jäivät kiinni muun muassa raiskauksista. Monissa osavaltioissa puuhattiin elokuvasensuurin lakeja. Will H. Haysin johdolla laadittiin elokuvien itsesääntelyyn tuotantosäännöstöä (engl. Motion Picture Production Code 1930), joka tuli säätelemään elokuvallista esittämistä vuosina 1930–1968. Se kielsi elokuvista muun muassa karkean kielenkäytön, epäsiveelliset alastonkuvat, seksuaaliset perversiot, huumeet ja juopottelun, valkoisen orjuuden, synnytyksen kuvaamisen, rikollisuuden ihannoinnin, pappien halventamisen, rotujen väliset sukupuolisuhteet ja seka-avioliitot. Näin siis painotus oli yhteiskunnan rakentamisessa, ei sen tarkassa kuvaamisessa.

Sarjakuvat olivat toisen maailmansodan aikana amerikkalaisten sotilaiden mielilukemistoa. Yleisönsä mukaisesti lehdet raaistuivat ja alkoivat saada seksuaalisia sisältöjä. Comics Magazine Association of America laati 1954 ohjeiston, joka tunnettiin nimellä The Comics Code, paljolti vaihtoehtona uhkaavalle hallituksen regulaatiolle. Koodin sai aikaan ennen muuta psykologi Fredric Werthamin kirja Seduction of the Innocent (1954), jossa katsottiin että väkivaltaiset ja piiloseksuaaliset sisällöt tärvelevät lapset.

Suomessa ensimmäinen journalismin säännöstö Etikettisäännöt Suomen sanomalehtimiehille laadittiin vuonna 1957. Niitä seurasivat Toimittajan huoneentaulut sekä Lehtimiehen ohjeet, joita tarkennettiin vuosikymmenen välein. Nykyiset Journalistin ohjeet on hyväksytty 2011, ja niitä on päivitetty viimeksi vuonna 2014. Ohjeiden noudattamista tarkkailee ja tulkitsee Julkisen sanan neuvosto (per. 1968). (Mäntylä 2007b.)

Elokuvia Suomessa tarkasti Valtion filmitarkastamo vuosina 1921–1946. Sen jälkeen tarkastusta teki Valtion elokuvatarkastamo, joka oli opetusministeriön alaisuudessa vuosina 1946–2011 toiminut virasto.

Nykyjournalismin eettisiä ongelmia

Edellistä historiallista katsausta vasten voidaan silmäillä myös nykyjournalismin eettisiä ongelmia. Millaisen muodon nämä saavat 2000-luvulla?

Suomi on sananvapauden johtava maa ja myös vähiten korruptoituneita maita maailmassa (The 2014 World Press Freedom Index; Transparency International; Grundström 2016). Kuitenkin monet maat ovat kääntyneet pois länsimaisesta lehdistönvapauskäsityksestä kohti valtiollista propagandaa ja strategista informaatiovaikuttamista (Jantunen 2015). Venäjän ohella EU-maista Unkaria ja Puolaa on seurattu huolestuneina. Turkissa, Kiinassa ja monessa islamilaisessa maassa länsimaista lehdistön- ja sananvapautta ei noudateta. Siellä epämieluisten asioiden kertojasta tulee valtion vihollinen, jota saattaa uhata väkivalta ja hengen menetys. Esimerkiksi Venäjän strateginen informaatiovaikuttaminen koskee myös Suomea, kun ammattitrollaajat vääntävät vaikkapa Ukrainan asioita venäläismielisesti väritetyiksi.

Länsimainen vapaus rehottaa erityisesti internetissä ja sosiaalisessa mediassa. Todellakin yksittäinen henkilö voi saada mielipiteensä kuuluviin vaikka maailmanmitassa paremmin ja halvemmalla kuin koskaan aiemmin maailmanhistoriassa. Tämä on demokraattista ja uhkaa vanhojen tiedollisten ja viestinnällisten portinvartijoiden asemaa kuin kirjapaino aikoinaan. Viestintäteknologinen vallankumous ei kuitenkaan ole eettisesti ongelmaton. Vapaus ilman vastuuta käy ongelmaksi. Yksittäistä viestijää ja harrastelijabloggaajaa ei sido minkäänlainen professionaalinen etiikka – ehkä hän ei ole kuullutkaan moisista seikoista ja lainkin asettamat sananvapauden rajoitukset ovat tuntemattomia. Toisaalta netti voi olla myös niin sanottu viides valtiomahti, joka valvoo neljättä mahtiakin eli lehdistöä (Dutton 2009).

Länsimainen vapaus rehottaa erityisesti internetissä ja sosiaalisessa mediassa.

Lisäksi internet antaa mahdollisuuden anonyymiin kommentointiin, mikä poistaa sanktioiden mahdollisuuden ja vapauttaa vaikka estottomaan toisin ajattelevien halventamiseen. Toisin sanoen vapauteen liittyvä vastuu, siis sananvastuu, puuttuu. Habermasin porvarillisen julkisuuden ideaaliin kuulunut harkitseva, rakentava, deliberatiivinen keskustelu ei kukoista, vaan sättiminen, polarisoituminen, heimoutuminen ja omissa kuplissa eläminen. Toisaalta anonyymisyys ja vaikka Wikileaksin kaltaiset palvelut antavat mahdollisuuden paljastaa epäkohtia organisaatioiden tai valtioidenkin sisältä, mikä on valtaa vahtivan journalismin idean mukaista. Anonyymiys suo epävapaan valtion kansalaisille ja vaikkapa uskonnollisen yhteisön ihmisille mahdollisuuden keskustella vapaasti ja tuulettaa ummehtuneita yhteisöjä.

Sosiaalinen media tasa-arvoistaa ja demokratisoi, mikä on hyvä asia. Ongelmaksi tulee kuitenkin esimerkiksi tieteellisen asiantuntijuuden aseman heikkeneminen. Vuosikymmeniä asiaa opiskelleiden ja tutkineiden tiedosta tulee vain yksi mielipide muiden joukossa. Yksittäiset toisinajattelijat voivat harrastelijapohjalta nousta vasta-asiantuntijoiksi, joita yleisö uskoo mieluummin kuin ”korruptoinutta eliittiä”. Tämä ilmiö on luonteeltaan populistinen. Ammattimaisessa journalismissakin saatetaan hakea journalistisen balanssisäännön tai draaman tuottamisen merkeissä vasta-asiantuntija väittelemään asiasta. (Karvonen 2013b; Huhta 2013; Väliverronen 2015.)

Kaiken kaikkiaan objektiivisuus ja totuus, jotka nousivat ratkaisuksi journalismietiikassa, ovat kärsineet kolauksen. Keskeinen journalismieettinen vaatimus on ollut se, että toimittajan on puhuttava totta, hänen on oltava objektiivinen ja kohdeltava tasapuolisesti kiistan osapuolia (Ward 2009; Lehtinen 2013). Nyt elämme relativismin aikaa, jolloin totuudet ovat kuin valintamyymälän tuotteita: yksi pitää yhdestä, toinen toisesta totuudesta. Subjektiivisuus on journalisteillekin tärkeää, koska se tuo jutun lähelle lukijaa (vrt. Hujanen 2009)

Kuitenkin maailman laadukkaimmat journalistiset julkaisut pitävät palkkalistoillaan faktantarkistajia. Saksan laatulehdissä kuten Der Spiegelissä toimii 80 ammattimaista faktantarkistajaa, jotka saattavat korjata yhdestä lehden numerosta yli 800 virheellistä tietoa ennen julkaisua. Suomessakin toimi vaalien yhteydessä väitteiden totuudenmukaisuutta tarkistava Faktabaari ja sen jälkeläisenä Debattibaari. Bonnier palkitsi Faktabaarin vuoden 2014 journalistisena tekona, ja se voitti samana vuonna myös European Public Communication -palkinnon. (Valkama 2013.)

Nico Carpentier (2005) on selvittänyt nykyaikaisen media-ammattilaisen identiteetin perusteita, joista ammattietiikkakin nousee. Keskeisiä journalistin ammatti-identiteetin ulottuvuuksia ovat hänen mukaansa ensinnäkin riippumattomuus–riippuvaisuus, toiseksi objektiivisuus–subjektiivisuus ja kolmanneksi ammattieliittiin kuuluminen – yleisön edustaminen, palveleminen. Nämä ovat myös jännitteitä ja ristiriitoja ammatti-identiteetissä.

Ajatellaan, että journalistiin voi luottaa, koska hän on riippumaton eikä ole pyyteellisesti ajamassa omaa asiaansa tai ole kytköksissä intresseihin. Totuuden sanova puolueeton instanssi on oikeutettu tuomaan julkisuuden valoon epäkohtia ja väärinkäytöksiä, jotta maailmaa voitaisiin parantaa näiltä osin. Organisaatioviestijä taas on nähty ainakin journalistien taholta nimenomaan riippuvaisena ja intressisenä toimijana, toimittajan eräänlaisena vastapelurina. Kuitenkin journalistikin on riippuvainen omasta organisaatiostaan, joka on useimmissa tapauksissa kaupallinen voittoa tuottava yritys. Journalisti on pyyteellinen sikäli, että hänen on ehkä tehtävä jutustaan sensaatiomainen, yksipuolisesti huonoja puolia esiin nostava.

Objektiivisuudella on nykyjournalismissa subjektiivinen vastavoimansa.

Sensationalismi ja viihteellisyys olivat jo historiallisesti 1900-luvun alussa niitä seikkoja, jotka pakottivat kehittämään journalismietiikkaa. Vallan vahtiminen tarkoittaa nykyjournalismissa usein kohun ja skandaalien nostamista väitetystä normien ja moraalin rikkomuksista. ”Journalismi lähtee nykyisin helposti ristiretkelle korkean moraalin nimissä, ja näyttävien moraalisten draamojen rakentelusta onkin tullut yksi journalismin kulmakivi 2000-luvulla” (Kantola 2011, 177). Mediatalojen taloudellisesti haastavat ajat ovat saaneet laatulehdetkin etsimään yleisöä viihteellisyydestä, yksityiselämää koskevista juoruista ja sensationalismista. Pääministeri Matti Vanhasen kohujen yhteydessä vuonna 2006 näytti siltä, että viihdelehti Seiska ja Helsingin Sanomat eivät eroa paljoakaan toisistaan (Karvonen 2011; Juntunen & Väliverronen 2009).

Objektiivisuudella on nykyjournalismissa subjektiivinen vastavoimansa. Juttujen yhteydessä nähdään toimittajan subjektiivinen kommentti asiasta, ja verkkojutun hännässä on mahdollisuus kommentoida asiaa. Objektiivisuuden ohella mukaan pyritään saamaan subjektiivista kokemusta ja tunteita. Journalismin päätehtävä ei ehkä enää ole tiedonvälitys vaan keskustelun herättäminen. Parhaiten sellaista syntyy provosoivalla ja yksipuolisella esityksellä – siis epäobjektiivisella otteella. Kiinnostavuudesta tuntuu tulleen tärkeyttä ja yhteiskunnallista merkittävyyttä keskeisempi arvo markkinaehtoistuneelle medialle.

Carpentierin mainitsema identiteetin ulottuvuus ammattieliittiin kuuluminen – yleisön edustaminen, palveleminen on kiinnostava jännite. Valtamedian huipputoimittaja on professionaalista eliittiä ja myöskin eliittiä yhteiskunnallisena vallankäyttäjänä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että toimittaja samastuisi muuhun eliittiin, vaan hän on tavallisen kansalaisen, ”pienen ihmisen” asialla tai julkisen palvelun, yleisen edun asialla. Pienen ihmisen asialla olemisen demokraattisessa piirteessä on olemassa populismin vaara. Erityisesti iltapäivälehdet asemoivat itsensä selkeästi kansan puolelle ja ”herroja” vastaan. A. P. Pietilän (2007, 65) mukaan viihdelehdistö etsii hanakasti ”alamaisia” miellyttäviä ”herrojen” rötöksiä. Mutta ehkä toimittaja ei tällöin edustakaan yleistä etua vaan lehtiyrityksen omaa, yksityistä kaupallista etua?

Edellä kuvattuun tapaan journalistisen itseymmärryksen ja etiikan pohjana on edelleen realistisen filosofian mukaisesti todellisuuden mahdollisimman tarkka kuvaaminen. Kuitenkin kaiken esittämisen, representaation, toinen puoli on todellisuuden tuottaminen.

Eli journalismikaan ei vain kuvaa todellisuutta (realismi), vaan myös tuottaa sitä (konstruktivismi). (Karvonen 2013a, 2014b.) Yleensä organisaatioviestinnän katsotaan olevan organisaatiolle suotuisan todellisuuden rakentamisen asialla, kun taas journalisti vain kuvaa todellisuutta. Jos journalismikin rakentaa todellisuutta niin voidaan kysyä, millaista todellisuutta? Tunteeko journalisti sosiaalisen vastuunsa?

Soveltaminen käytäntöön: mitä tämä tarkoittaa käytännössä?

Journalismilla ja yhteisöviestinnällä on omat eettiset säännöstönsä. Luonteensa mukaisesti eettiset ohjeet ovat normatiivisia; ne määrittelevät hyvän, oikean ja ideaalisen toiminnan, jota kohti reaalinen toiminta voi pyrkiä ja johon reaalisen toiminnan tapauksia verrataan. Filosofisesti sanoen ammattietiikka määrittelee millaista toiminnan pitäisi olla (Sollen, ought), ja tämän vastakohdaksi voidaan asettaa todella toteutuva toiminta tai reaalisesti vallitseva asiantila (Sein, is).

Ammattikäytännöillä on tapana puhua kaksoisstandardien periaatteella niin, että omista käytännöistä puhutaan kauniisti idealisoivin termein, kun taas toisista ammattikäytännöistä voidaan puhua ruman realistisesti kaikkine vikoineen ja puutteineen. Näin yhteisöviestijät ovat taipuvaisia puhumaan idealisoivasti omasta ammatistaan ja realistisesti, ellei jopa naturalistisesti kilpailevasta praksiksesta journalismista. Vastaavasti journalistit näkevät oman toimintansa sankarillisten demokraattisten ideaalien valossa, kun taas yhteisöviestintä kuvataan likaisena julkisuuden manipulointina.

Käytännön ohjeena siis molemmille ammattikäytännöille: Älä puhu kaksoisstandardeilla. Tarkastele omaa ja kilpailevaa ammattikäytäntöä sekä realistisesti että normatiivisesti.

Millä tahansa esityksellä on todellisuutta kuvaava (realistinen) puolensa ja toisaalta toiminnan kautta sosiaalista todellisuutta tuottava (konstruktivistinen). Yhteisöviestinnässä painottuu konstruktivistinen puoli: halutaan edistää omien tavoitteiden mukaisen todellisuuden rakentumista. Journalismin itseymmärryksessä taas painottuu realistinen puoli, niin että halutaan kuvata tarkasti ja todenmukaisesti todellisuutta. Olisi hyödyllistä jos kumpikin ammattikäytäntö näkisi itsessään sekä realistisen että konstruktivistisen puolensa.

Erityisesti journalismin on syytä nähdä toimintansa konstruktivistinen ulottuvuus: mieti millaista todellisuutta jutut rakentavat niiden kohteelle.

Journalismi näkee itsensä julkisen palvelun edustajana ja yleisen edun vaalijana, siinä missä yhteisöviestijä edustaa tiettyä intressiä. Olisi hyödyllistä nähdä myös toiset puolet.

Journalisti: ymmärrä, että toimintasi voi olla myös vähemmän ylevää yksityisen taloudellisen edun tavoittelua. Yhteisöviestijä: ymmärrä, että toimintasi myös tuottaa yhteistä todellisuutta, ja tunne vastuusi yleisen edun, sananvapauden ja demokratian edistäjänä.

Julkisyhteisön viestijä: ole varovainen strategisessa viestinnässä, koska koko länsimainen liberaali demokratia ja sananvapaus on rakennettu valtion puuttumattomuuden periaatteelle.

Vaikka tarinallisuutta korostetaan nykyisin paljon (esim. Torkki 2014), niin sekä journalistin että yhteisöviestijän on hyvä muistaa faktantarkistus, nimittäin:

Tosiasioiden tarkistaminen on pilannut monta hyvää tarinaa. Tarkista faktat!

Näistä voit aloittaa

Viestinnän etiikan perusteet. http://www.uta.fi/cmt/opiskelu/opinto-opasjaopetusohjelma/viestinnan%20etiikan%20perusteet%202012

Tästä materiaalista erityisesti: Nordenstreng, K & Lehtonen, J. (1998).  Hyvän ja pahan kierrätystä. Viestinnän etiikan perusteita. Teoksessa Kivikuru & Kunelius (toim.), Viestinnän jäljillä. Juva: WSOY, 253–272.

Mäntylä, J. Journalistietiikkaa. https://viestintatieteet-wiki.wikispaces.com/Journalistietiikkaa

JOUP003 VIESTINTÄOIKEUS JA JOURNALISTIETIIKKA (4 p, 2 ov). Heikki Kuutti

https://www.jyu.fi/hum/laitokset/viesti/verkkomateriaaleja/km/joup003/viestintaoikeus_journalistietiikka.pdf

Journalistin ohjeet 2014. http://www.journalistiliitto.fi/pelisaannot/journalistin-ohjeet/

EthicNet – collection of codes of journalism ethics in Europe. http://ethicnet.uta.fi/

Lähteet

Anders Chydenius -säätiö. Painovapaus. (Luettu 9.6.2016) http://www.chydenius.net/historia/elama/painovapaus.asp

Carpenter, N. (2005). Identity, contingency and rigidity. The (counter-)hegemonic constructions of the identity of the media professional. Journalism 6(2): 199–219 DOI: 10.1177/1464884905051008

Dutton, W. H. (2009). The Fifth Estate Emerging through the Network of Networks. Prometheus, 27(1), 1–15.

Grundström, E. (2016). Itsesääntely takaa sananvapauden. Helsingin Sanomat, vieraskynä 20.2.2016. http://www.hs.fi/paakirjoitukset/a1455861857076

Eisenstein, E. (1983). The Printing Revolution in Early Modern Europe. Cambridge: Cambridge University Press.

Encyclopedia of Britannica (2016). Acta, Ancient Roman publication http://global.britannica.com/topic/Acta

Ferré, J. P. (2009). A Short History of the Media Ethics in the United States. Teoksessa L. Wilkins, & C. G. Christians (toim.). The Handbook of Mass Media Ethics. New York: Routledge.

First Amendment. (Luettu 9.6.2016) https://en.wikipedia.org/wiki/First_Amendment_to_the_United_States_Constitution

Habermas, J. (2004/1962). Julkisuuden rakennemuutos: tutkimus yhdestä kansalaisyhteiskunnan kategoriasta. Alkup. 1962.  Suom. Veikko Pietilä. Tampere: Vastapaino.

Hemanus, P. & Varis, T. (1979). Joukkoviestintä eilen ja tänään. Vaasa: Gaudeamus.

Huhta, A-M. (2013). "Älä kirjoita tänne virallisterveellistä propagandaa!'' Karppaus.info-keskusteluryhmä virallisten ravitsemussuositusten haastajana. Tiedeviestinnän pro gradu tutkielma, Oulun yliopisto. http://herkules.oulu.fi/thesis/nbnfioulu-201304251208.pdf

Hujanen, J. (2009). Kiinnostavaa vai tärkeää? Ihmisläheisen journalismin kaksi polkua. Teoksessa: E. Väliverronen (toim.). Journalismi murroksessa. Helsinki: Gaudeamus.

Hutchins Commission (1947). A Free and Responsible Press. A General Report on Mass Communication: Newspapers,Radio,Motion Pictures, Magazines and Books.

By the Commission on Freedom of the Press. University of Chicago Press,

1947.. (Luettu 9.6.2016) https://archive.org/details/freeandresponsib029216mbp

Jantunen, S. (2015). Infosota. Helsinki: Otava.

Juntunen, L. & Väliverronen, E. (2009). Intiimin politiikka ja skandaalin yhteiskunnallinen merkitys. Teoksessa E. Väliverronen (toim.) Journalismi murroksessa. Helsinki: Gaudeamus, 262–284.

Kannisto, T. (2007). Kant: Etiikka. Filosofia.fi. (Luettu 9.6.2016) http://filosofia.fi/node/2426#Vapaus%20Kantin%20etiikan%20perustana

Kantola, A. (2011). Tyhjää vai täyttä julkista elämää? Teoksessa A. Kantola (toim.). Hetken hallitsijat. Julkinen elämä notkeassa modernissa. Helsinki: Gaudeamus.

Karvonen, E. (2008). Riippumaton toimittaja! Mediasuhteet ja journalistien professionaalinen ideologia. Teoksessa P. Aula (toim.) Kivi vai katedraali. Oragnisaatioviestintä teoriasta käytäntöön. Helsinki: Infor, 114–139.

Karvonen, E. (2011). Julkkispoliitikko median suurennuslasissa. Teoksessa Koivunen, A. & M. Lehtonen (toim.). Kuinka meitä kutsutaan? Kulttuuriset merkityskamppailut nyky-Suomessa. Tampere: Vastapaino, 187–218.

Karvonen, E. (2013a). Tieto paitsi kuvaa todellisuutta myös rakentaa sitä. Tieteessä tapahtuu 31(1), 18–24.(Luettu 9.6.2016) http://ojs.tsv.fi/index.php/tt/article/view/7706

Karvonen, E. (2013b). Rasva on elämän ja kuoleman asia. Journalismikritiikin vuosikirja 2013. Media & viestintä 36(1), 27–37. (Luettu 9.6.2016)  http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-44-9093-4

Karvonen, E. (2014a). Savitauluista sosiaaliseen mediaan. Teoksessa T. Inkinen, M. Löytönen, A. Rutanen (toim.) Kirja muuttuvassa tietoympäristössä. Suomen tietokirjailijat. Porvoo. (Luettu 9.6.2016)  http://www.suomentietokirjailijat.fi/jasenyys/julkaisut/kirja-muuttuvassa-tietoymparisto/

Karvonen, E. (2014b). Tiede tuottaa todellisuutta – Kenen etujen mukaan ja kuinka

eettisesti? Teoksessa R. Muhonen & H.-M. Puuska (toim.) Tutkimuksen kansallinen tehtävä. Vastapaino: Tampere.

Karvonen, E.; Kortelainen, T. & Saarti, J. (2014). Julkaise tai tuhoudu! Johdatus tieteelliseen viestintään. Tampere: Vastapaino.

Kunelius, R. (1999). Viestinnän vallassa. Johdatusta joukkoviestinnän kysymyksiin. Helsinki: WSOY.

Lilly, W. S. (1889). The Ethics of Journalism. The Forum Vol. VII.

https://archive.org/details/theforum07newy (Luettu 9.6.2016)

Lehtinen, A. P. (2014). Journalismin uusi objektiivisuus. Etiikka.fi. http://etiikka.fi/media/journalismin-uusi-objektiivisuus/ (Luettu 9.6.2016)

Lippmann, W. (1922/1965). Public Opinion. New York: The Free Press.

Malmberg, T. (2012). Yleinen mielipide, viestintä ja kansanvalta: liberaalista deliberatiiviseen demokratiaan. Teoksessa K. Karppinen & J. Matikainen (toim.) Julkisuus ja demokratia. Professori Hannu Niemisen juhlakirja. Tampere: Vastapaino.

McQuail, D. (2000). McQuail’s Mass Communication Theory. 5. painos. London etc: Sage.

Melgin, E. (2014). Propagandaa vai julkisuusdiplomatiaa? Taide ja kulttuuri Suomen maakuvan viestinnässä 1937–52. Väitöskirja. Helsinki: Helsingin yliopisto. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-10-9779-9

Merrill, J. (1997). Journalism Ethics: Philosophical Foundations for News Media. New York: St. Martin’s Press.

Mill, J. S. (1869/ 1999). On Liberty. London: Longman, Roberts & Green. http://www.bartleby.com/130/ (Luettu 9.6.2016)

https://en.wikipedia.org/wiki/Motion_Picture_Production_Code (Luettu 9.6.2016).

Mäntylä, J. (2007a). Totuus markkinoilla. Liberalistinen lehdistöteoria ja John Stuart Mill. Acta Electronica Universitatis Tamperensis: 623. http://urn.fi/urn:isbn:978-951-44-6963-3 (Luettu 9.6.2016)

Mäntylä, J. (2007b). Viestintäoikeus ja journalistietiikka. Internetix oppimateriaali. http://oppimateriaalit.internetix.fi/fi/avoimet/0viestinta/tiedotusoppi/P5_viestintaoikeus_ja_journalistietiikka/index (Luettu 9.6.2016)

Nieminen, H. & Pantti, M. (2012). Media Markkinoilla. Johdatus joukkoviestintään ja sen tutkimukseen. 3. uudistettu painos. Helsinki: Loki-kirjat.

Nordenstreng, K. & Lehtonen, J. (1998). Hyvän ja pahan kierrätystä. Viestinnän etiikan perusteita. Teoksessa U. Kivikuru & R. Kunelius (toim.) Viestinnän jäljillä. Helsinki: WSOY.

Pietilä, A.-P. (2007). Uutisista viihdettä, viihteestä uutisia. Median muodonmuutos. Helsinki: Art House.

Tommila, P. & Salokangas, R. (1998): Sanomia kaikille. Suomen lehdistön historia. Helsinki: Edita.

Torkki, J. (2014). Tarinan valta. Helsinki: Otava.

Tulppo, P. (toim.) (1976). Radioamatööreistä tajuntateollisuuteen. WSOY: Helsinki.

Transparency International. https://www.transparency.org/  (Luettu 9.6.2016)

Valkama, M. (2013). Fakta juttu. Journalisti 2013/15. (Luettu 9.6.2016)

http://journalistiliitto-fi.directo.fi/journalisti/lehti/2013/15/artikkelit/fakta-juttu/

Väliverronen, E. (2016). Julkinen tiede. Tampere: Vastapaino.

Ward, S. (2009). Truth and Objectivity. Teoksessa L. Wilkins & C. G. Christians (toim.) The Handbook of Mass Media Ethics. New York: Routledge.

Wertham, F. (1954). Seduction of the innocent. New York: Rinehart.

World Press Freedom Index (2016). https://rsf.org/en/ranking  (Luettu 9.6.2016)