Viestintä verkkoympäristössä on yhä useamman viestinnän ammattilaisen keskeinen tehtävä. Verkkoviestinnän onnistuminen vaatii internetin rihmastomaisuuden ymmärtämistä, ja siihen liittyy uudenlaisia läpinäkyvyyden vaatimuksia. Informaatioteknologian sovellutusten eksponentiaalinen kehitys korostaa audiovisuaalisuuden merkitystä. Rihmastoympäristössä visuaalisella ja auditiivisella viestinnällä on vahvempi sija; propaganda ja tässä artikkelissa käsitelty ns. ”agitproppaus” ovat aina perustuneet kuvitettuihin viesteihin, koska tunneulottuvuus saadaan helpommin lisättyä kuvaan kuin tekstiin. Rihmastoituminen sekoittaa rationaalisen ja tunnepitoisen viestinnän, ja sen sovelluksia on esimerkiksi monelle tuttu sissimarkkinointi. Rihmastoajattelu ei kuitenkaan vielä ole lyönyt lävitse länsimaiden viestintämaailmassa, kun yhteiskunnassamme on vielä vahva illuusio asioiden pysyvyydestä. Verkkoympäristössä vaikuttaminen on yhä enemmän informaatiosotaa ja taistelua yksilöiden identiteeteistä. Huhuista ja juoruista tulee tosiasioita, kun niitä toistetaan tarpeeksi. Artikkeli linjaa, että propagandan kanssa on opittava elämään, sillä läpinäkyvyys rihmastoissa voi hyvin tarkoittaa myös vääristynyttä tietoa.

Raivovapaata tietoa ei ole

Viimeisen 25 vuoden ajan erityisesti 30- ja 40-vuotiaiden läntisten koulutettujen ihmisten suhde internetin ja sittemmin sosiaalisen median maailmoihin on ollut positiivinen usko niiden vapautta, tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta luovaan todellisuuteen. Erityisesti sosiaalinen media on koettu ”vapaan” itseilmaisun alustaksi. Kylmän sodan aikaisen informaatioilmaston aika oletettiin taakse jääneeksi. Toki digitaaliteknologian luoma informaatiomaailma tätä onkin.

Kuitenkin viime vuosien aikana on yhä enemmän voitu todeta, kuinka taakse jääneeksi kuviteltu propaganda, vihanpito, henkinen kiusaaminen ja agitproppaus ovat levinneet vahvasti niin tavallisten nettikuluttajien kuin informaatio- ja media-ammattilaistenkin käyttämään sanastoon ja mielikuviin. Viestinnän alan ammattilainen ei enää raportoi ja katso sivusta tapahtumien kulkua, vaan hän on itse osa tapahtumaa ja sen merkitysrihmastoa. Viesti voi räjähtää käsiin ja jopa tappaa, kuten Charlie Hebdo -iskussa. Uutisen laatiminen poliittisesti ikävästä asiasta saattaa myös johtaa siihen, että toimittajan sosiaalinen media ja sähköposti alkavat täyttyä psykologisen painostuksen, kiusaamisen ja häirinnän tunnusmerkit täyttävistä lokaviesteistä. Digitaalinen vallankumous on myös väkivallan ja vihanpidon vallankumous.

Viimeistään vuosi 2014 laukaisi sosiaalisen median käytön sotilaallisten, poliittisten ja taloudellisten kriisien yhteydessä. Arabikevät ja Ukrainan kriisi ovat nostaneet muun muassa Twitterin ja Facebookin keskeisiksi propaganda- ja trollauskanaviksi. Halusimme uskoa, että ilmaisunvapauden valoa on tunnelin päässä, kun kylmä sota päättyi ja Berliinin muuri murtui. Nyt tuo valo näyttää tulevan vastaantulevan junan lampuista, kuten Zizek (2002) asian ilmaisee. Kestävä kehitys voikin olla kestävää taantumusta, riippuu kummasta päästä toivon ja toivottomuuden lautaa katsomme.

Erityisen pahasti informaation saastuminen ja muuttuminen tappavaksi satuttaa niitä, joille teknologia on merkinnyt uskonnon kaltaista tunnetta paremmasta. Kuten Zizek toteaa, antaa ”lapsen” mennä, tarkastelkaamme ”pesuvettä”. Hän siis tarkoittaa, että meidän on ymmärrettävä verkostoitumisen luonnetta maailmassa, jossa elämme. Tai ehkä meidän on sokaistava itsemme kuten Oidipuksen, jotta näkisimme kaiken kauniin lävitse sen todellisen tahman, jossa informaatiouskomme todella lepäilee.

Informaatio alkaa lahota, jos palveluntarjoajat eivät säilytä ja ylläpidä tulevaisuudessa sovellutuksia, joilla vanha algoritmi saadaan avatuksi. Niin sanotun Big Datan seassa voi kymmenen vuoden päästä muhia yhä enemmän informaatiosaastetta ja informaatiolle tuhoisia päättymättömiä rihmastoja, joiden näkeminen nyt ei ole vielä mahdollista. Rinnakkain piilevän tuhon kanssa elää myös piilevä ”hyvä”. Esimerkiksi satiirilehti Charlie Hebdon tilaajamäärä on 20-kertaistunut tammikuun 2015 terrori-iskun jälkeen. Paradoksaalisesti iskut lehden toimitukseen ovat pelastaneet sen talouden.

Informaatiolla on siis kaksi haastetta pysyäkseen läpinäkyvänä ja hengissä: informaation itsensä laatu teknisessä mielessä sekä sen laatu sisällöllisesti. Pahimmassa tapauksessa ¾ informaatiostamme on jollakin tavoin saastunutta: joko teknisesti tai sisällöllisesti tai molempia. Historiallinen kehitys ei ratkea vain ajatuksella pysyvästä globaalista yhteisymmärryksestä. Ihmisten turhautumista ja raivoa ei historian saatossa ole kyetty tukahduttamaan. Informaatio ei ole raivovapaata tietoa. Raivoa ja turhautumista tulee ymmärtää ja antaa niille mahdollisuus olla osa ihmisyyttä ja ihmisyyden ilmentymistä. Vain tätä kautta ne tulevat näkyviksi ja kanavoitaviksi. Voisin jopa väittää, että rihmasto on mahdollisuus, jossa turhautumista ja raivoa ei redusoida pois toiminnan ytimestä. Oleminen rihmastossa tarkoittaa olemista siellä, missä tapahtuu energistä liikehdintää, olipa se sitten väkivaltaista tai rauhanomaista. (Sloterdijk 2009.)

Internet ja läpinäkyvyys

Kohderyhmien määrittely internetin rihmastojen sopukoissa on ensiarvoisen tärkeää. Perinteinen ajatus esimerkiksi julkisen hallinnon viestinnästä ei enää toimi. Viestimistä oleellisempaa on ensin tunnistaa eri kohderyhmät ja niiden muodostamat viestinnälliset käyttäytymistavat. Samalla tavoin kuin materiaalinen kulttuurien vuorovaikutus lisääntyy, myös virtuaalinen heimoutuminen ja alakulttuurien sekoittuminen on kiihtynyt.

Oleellista on löytää kohderyhmiä, joiden kommunikaatio sisällöstä huolimatta on oman tavoitteen kannalta positiivista ja yrittää vahvistaa omaa sanomaa juuri kohderyhmän käyttäytymisen kautta. Tällaiset luottojoukot antavat omalle viestisisällölle mahdollisuuden pitkäkestoiseen vaikutukseen.

Kohderyhmät, joissa viha ja negatiivisuus leimaavat kommunikointia, vaativat puolestaan syvää ymmärrystä niiden tunnemaailmasta, jotta niiden kautta tapahtuva oman sanoman kommunikointi muuttuisi positiiviseksi. Kieltämällä, torjumalla tai teknisesti eristämällä tällaisista ryhmistä ei päästä eroon. Negatiivisen ilmaisun juuret ovat syvällä rihmastoissa, ja oikeastaan mitä enemmän niitä kitketään, sitä enemmän ne villiintyvät. Haastavin sarka liittyy valheellisiin ja teennäisiin kohderyhmiin, joissa käyttäytymisen perussääntö on identiteettien ja sanoman jälkien peittäminen. Tällainen kohderyhmä vaatii houkuttelua mukaan avoimeen keskusteluun. Dynaamisessa rihmastomaailmassa kaikki sidosryhmät voivat sekoittua keskenään ja muuttaa käyttäytymistään positiivisesta negatiiviseen tai valheelliseen sekä päinvastoin ennalta arvaamattomalla tavalla. (Luoma-aho 2015.)

Internetin läpinäkyvyys menetetään, jos heimoutumista ei ymmärretä ja pyritään vain teknisten ratkaisujen kautta kokonaiskontrolliin. Samalla kiihtyy myös informaation saastumisen mahdollisuus. ”Ison Veljen” valvonnan sijasta jokainen nettiä käyttävä ylläpitää jokaisella klikkauksella yhä tihentyvää verkkovalvontaa. ”Joku veli” takaa valvonnan onnistumisen (vrt. Mannermaa 2008).

Personoidussa kuplassa?

Esimerkiksi Facebook ja Google käyvät jatkuvaa kilpailua siitä, kumpi onnistuu sitomaan suuremman osan verkon liikenteestä omiin tietokantoihinsa (Brunila 2014, 76–80). Vaarana on, että lähivuosina internetin suuret palvelut luovat jokaiselle käyttäjälle oman erillisen ja eristetyn informaatiokuplansa. Tämä tarkoittaa sitä, että kaksi eri käyttäjää saa samalla hakusanalla täysin erilaista tietoa, joka rakentuu käyttäjien itsensä luomien käyttöklikkausten historiana. Vuoden 2015 eduskuntavaaleja ja niiden tuloksen yllätyksellisyyttä pidettiin jo tämän kuplan ilmentymänä. Alamme sulkeutua omaan reflektiotietoomme. Omat asenteemme vahvistuvat vahvistumistaan, koska jatkuvat informaatiosyötteet tarjoavat meille jo ennalta haluamaamme tietoa ”uutena” informaationa. Kymmenen klikkausta, ja Facebook tuntee informaatiotarpeesi työkavereitasi tarkemmin. Neitseellinen tieto on menetetty.

Vuonna 2009 Google lähti tavoittelemaan tulevaisuutta, jossa personoidut haut tulisivat koskettamaan kaikkia sen käyttäjiä. HTTP-protokolla on ”tilaton”, mutta persoonallinen informaatiokupla voidaan synnyttää juuri evästeiden, javaskriptien ja IP-osoitteiden avulla. Pahimmassa tapauksessa me itse automatisoimme itsellemme teknisen trollauksen päälle. Esimerkiksi omien kulutustuotteiden ja mieltymysten googlaaminen johtaa siihen, että jokainen hakukerta vahvistaa ja tarkentaa juuri halujemme ylläpitämistä. Vahvaa poliittista kantaa edustavien sivujen ahkera käyttö tekee hakemastamme informaatiosta yhä poliittisesti vahvempaa. Voimme aluksi käydä melko neutraaleilla sivuilla, mutta yhä useampi käyntikerta tuottaa linkkejä, joista pääsemme yhä syvemmälle meille profiloituun informaatioon. Informaation syventyminen voi samalla merkitä sen lisääntyvää saastumista, jota emme osaa huomata. On kuin joku kirjoittaisi meille tarinaa meistä itsestämme. Mitä yksilöllisempää informaatiota haluamme, sitä enemmän meidän on paljastettava itsestämme.

Internet edistää ajan ja tilan sulautumista. Jotta voisimme kokea todellisuuden tilana, tarvitaan ajallista kestoa. Tällä hetkellä netin käyttäjien vaatimus käyttäjäystävällisyydestä ja teknisten toimenpiteiden minimoimisesta kadottaa käyttäjältä kokemuksen verkon fyysisyydestä. Jokainen klikattu halu vaaditaan avautumaan välittömästi, eikä kokemusta odotuksen luomasta netin fyysisestä tilasta enää saavuteta. Emme enää ymmärrä, missä klikkaamamme tiedon fyysinen IP-osoite sijaitsee. Olemme instant-tilassa vailla todellista keston ja tilan tuntua. Myös käyttäjien omien tietokoneiden minimaalinen tallennuskapasiteetti ja informaation siirtyminen ”pilviin” tekee meistä tiedon suhteen ulkoistettuja. (Kullenberg 2014, 53–54.)

Teknologia ja tuho

Teknologiaa ei voi olla ilman onnettomuuden mahdollisuutta: esimerkiksi matkapuhelimen keksiminen tarkoitti myös tienvarsipommin laukaisukojeen keksimistä. Virilio näkee onnettomuuden matemaattis-luonnontieteellisen edistyksen negatiivisen lisääntymisen tuotteena. Teknologian leviäminen, varsinkin digitaalisuuden ja virtuaalisuuden kohdalla, erottaa ihmiset todellisen ajan ja avaruuden tapahtumista. Kadotamme intuition ja tuntuman välittömään näköpiiriimme ja turvaudumme teennäiseen. Väkivalta katkeaa mainoskatkoon tai karaokebaarin leppoisa ilmapiiri mustasukkaisen laukauksiin. Tulevia törmäyksiä peittää lempeä maisema. Juuri simulaattoreiden ja tietokonepelien suosio liittyy tähän todellisen ja virtuaalisen tunteen ristivetoon. Simulaattoriteollisuus on myös hyvä esimerkki sodan tuomasta tekniikan kehityksestä: se syntyi toisen maailmansodan jälkeisen tieteen ja aseteollisuuden liitosta. (Virilio 2002 ja 2000.)

Virilion mukaan (1986) nykyaikaisessa sodankäynnissä logistiikka ei viittaa vain henkilöiden, ajoneuvojen, polttoaineen ynnä muiden kuljettamiseen, vaan myös kuvien liikkeeseen taistelukentältä pois ja takaisin. Uutistenmetsästäjä ottaa kuvia, jotka lähetetään valtamedialle, joka voi sitten esittää ne julkisesti. Yhä useammin sosiaalinen media toimii logistiikan keskuksena. Havainnon logistiikka liittyy myös sotilaallisten operaatioiden ja konfliktikuvien televisiointiin, jota ei katsota ainoastaan kotona: myös itse konfliktiin sekaantuneet katsovat sitä. ”Taistelukentän” lisäksi on siis olemassa ”havainnon kenttä”, jolla aikaisemmin salaisestakin tiedosta on tullut julkista.

Myös median ammattilaiset joutuvat nostamaan kätensä ylös näppäimistöltä. Mahdollisuus tutkivaan journalismiin, tietojen tarkistamiseen, ristiin ajamiseen, vaihtoehtoisten näkökulmien luomiseen ja oman jutun kriittiseen arviointiin on menetetty. Medioiden elinehto on instant- nopeus, ja se tarkoittaa väistämättä sisältöjen nousemista syvyyksistä pinnallisiksi. Lisäksi ihmisten käyttötottumuksien muutokset johtavat kehityksen myötä siihen, että tekstistä siirrytään kuvaan. Jo nyt esimerkiksi Twitter tekee tekstin lukemisesta haastavaa erilaisilla hashtageillä.

Tällaisessa ympäristössä kielioppi hyppää tekstistä kuvaan. Seuraavat sukupolvet ovat yhä valmiimpia kuvitettuun maailmaan. Tällä tietysti on ennen pitkään valtaisat vaikutukset ihmisten mielikuviin ja todellisuuden konstituoimiseen. Teknologiatuotanto tietää sen. Nykyaikaiset viestinnän muodot suorastaan yllyttävät puhumaan kuvilla. Kuvakirjoitus ei edellytä luku- eikä kirjoitustaitoa.

Se ei myöskään vaadi yhteistä kieltä. Palataan takaisin siihen historialliseen tosiasiaan, että milloin missäkin kulttuurissa kasvaneet ihmiset ovat oppineet käyttämään ihan vieraan kulttuurin emojeja merkitsemässä ihmistä tai työtä tai rahaa. Kun kirjoittamiseen käytetään tietokonetta, ei tarvita piirustustaitoa. Merkkejä vain otetaan valmiista valikoimista. Aikaa syvälliseen tekstitulkintaan ei enää ole. Kuvan suhde propagandaan on läheisempi kuin tekstin. Propaganda ja agitproppaus ovat aina perustuneet kuvitettuihin viesteihin, koska tunneulottuvuus saadaan helpommin lisättyä kuvaan kuin tekstiin. Propaganda on toimintaa, tekoja ja tuotteita, joilla pyritään vaikuttamaan ihmisten asenteisiin, uskomuksiin, mielipiteisiin ja tietoihin. Agitproppaus puolestaan on kontrolliyhteiskunnan pyrkimys valvoa, tarkastaa ja tarvittaessa puuttua yhteiskunnallisen informaation sisältöön.

Turvallistaminen ja maalittaminen

Turvallisuus alkoi 1990-luvulla muistuttaa yhä enemmän turvallistamista. Kansallinen turvallisuus rekonstruoitiin kuten kansainvälinen ja globaali talous. Kovaan sotilaalliseen ja perinteiseen ytimeen alkoi virrata liberaalidemokraattisen lännen ajattelussa uusia ilmiöitä, kuten ympäristöongelmat, sukupuolikysymykset, median kasvava rooli, maahanmuutto ja ihmisten liikkuvuus sekä kyberasiat. Samalla yksilön ja yhteisöjen verkostoituneet intressit, halut ja tarpeet nousivat perinteisen valtiokeskeisen turvallisuuden rinnalle. Organisaatioiden ja instituutioiden moniäänisyys, uudet hierarkiat, projektiluontoisuus, raskaan byrokratian purkautuminen ja alati kasvavien ilmiöiden kietoutuminen yhteen sekä takaisinkytkennät tekivät yhä hankalammaksi vallitsevan tilannekuvan hahmottamisen. (Shaw 2000, 13–14.)

Mediabisnes, kuten turvallisuusorganisaatiot, ovat yhä riippuvaisempia informaatiosta. Informaatio ei ole vain neutraali resurssi, vaan siitä on kehittymässä hyvää vauhtia myös oma lainalainen ase. Yhä aggressiivisempi mainonta sekä siihen liittyvä asiakkaiden ”maalittaminen” hyödyntää monia toimialoja, mainonnasta turvallisuus- ja tiedusteluorganisaatioihin. Asiakkaiden ja ihmisten sosiaalisista suhteista ja kulutustottumuksista saadaan tutkimalla tietoa niin talouden kuin turvallisuudenkin pyöriin. Talous ja turvallisuus perustuvat yhä integroidummin yhteneviin johtamis- ja organisaatiomalleihin, joita tuetaan logistiikan terävöittämisellä (Munro 2005).

Vastavoimana globalisaation informaatiotsunamille ovat olleet muun muassa ei-kaupalliset ja enemmänkin ideologiset ilmiöt, kuten Napster ja Linux, jotka ovat ottaneet oppia niin sanotuista nomadimaisista organisaatiorakenteista ja pyrkineet rikkomaan globaaleja markkinoiden pelisääntöjä siinä kovinkaan hyvin onnistumatta. Näille ”sissibisneksille” läheistä sukua organisoitumisen kannalta organisoitumissukua ovat myös varsinaiset poliittiset liikkeet, kuten Meksikon Zapatista tai Taleban, ja nyt Isis-terroristiorganisaatio. Tahtomattaan läntiset liberaalidemokratian ja teknologiauskon organisaatiot ovat tulleet militarisoiduiksi ja aseistetuiksi politiikan, talouden ja informaation osalta taistelussa sananvapauden, tekijänoikeuksien ja yksilönsuojan puolesta. (Chong 2013, 604.)

Putin ja informaatiosota

Turvallisuusorganisaatiot ovat globaalien pörssiyritysten tavoin tottuneet nopeaan päätöksentekoon. Demokratialähtöinen länsimainen politiikka sai haukkoa henkeään vuoden 2014 aikana, kun Kremlin hallinto näytti poliittisen päätöksenteon nopeuden ja sotilaallisen voimankäytön yhteyden Krimin niemimaan miehittämisessä. Tutkijoiden analyysejä olisi ollut käytettävissä jo 2010-luvun alussa siitä, kuinka Kremlin hallinto toimi vuoden 2008 aikana Georgian sodassa. Läntinen media ei kuitenkaan vielä silloin tajunnut tapahtumien kulkua tai suuri yleisö ei halunnut sitä ”ostaa”, ja myytti medioidun tiedon luotettavuudesta säilyi. Hybridisodaksi kutsuttu aikakausi oli alkanut. Tällainen sodankäynti sekoittaa rauhan ja sodan toiminnot toisiinsa ja hävittää niiden välisen eron juuri informaatioulottuvuudessa. Kansainvälinen oikeus ja lainsäädäntö eivät ehdi mukaan, koska sotilaallista voimankäyttöä seuraa massiivinen informaatiopropagandan kampanjointi.

Hybridisodassa koodisto kulkeekin neljän kohdan (DImE) jatkumona:

1) DIPLOMATIA

2) INFORMAATIO

3) sotilaallinen ulottuvuus

4) TALOUS.

Ruohonjuuritasolla toiminta vaikuttaa sotilaalliselta, mutta diplomatian, informaation ja talouden alueella propagoidaan rauhan ja eri argumenttien puolesta. (vrt. Darczewska 2014.)

Presidentti Putinin hallinnolla ei todennäköisesti ole mitään länsimaisen mittakaavan pitkän tähtäimen strategista suunnitelmaa. Vaikuttaa siltä, että vuosi 2014 on tarjonnut tilaisuuden sille, mitä on tapahtunut. ISAF-operaation päättyminen, presidentti Obaman ulkopolitiikan heikkous sekä EU:n taloudelliset ongelmat ovat avanneet ikkunan, josta on työnnetty uusi ajattelu ulos. Kremlin hallinnon takana työskentelee erityisesti filosofis-ideologinen koneisto. Aleksander Dukinin (2012) oivallisesti käyttämät länsimaisen ajattelun postmodernit kriitikot, kuten Nietzsche, Heidegger, Foucault (2007) ja Virilio (1986, 2000, 2002), ovat ahkerassa käytössä siinä informaatiosodassa, jossa lännen liberaali-demokraattiset ongelmat rypevät. Guantanamo, Fergusonin poliisin toimet, Afganistan sekä kirkon ja tasa-arvon uudet aallot lännessä sopivat konservatiiviseen vasarointiin. Vuoden 2014 alussa Kremlin valtiomedian johtoon valittu Dmitri Kiseljev on oivallisesti keskittänyt muun muassa Russian Today mediakanavat palvelemaan Kremlin politiikkaa. Poliittinen korruptoituneisuus on antanut mahdollisuuden rakentaa ”idän” ja ”lännen” ideologis-poliittisen filosofian vastakkainasettelun. Oleellista on peittää se, mitä on tapahtunut, ja pitää esillä sitä, miksi jotakin on tapahtunut. ”Tosi”, ”objektiivisuus” ja ”faktat” rakennetaan sosiaalisesti ”tyhjästä” postmodernien oppien mukaan. Jokaisen lännen ongelman voidaan rakentaa olevan osoitus läntisen ajattelutavan degeneraatiosta. (Pomerantsev ja Weiss 2014.) Länsi on jumissa, koska se ajattelee, että Venäjä ja erityisesti sen johto valehtelee (Schumatsky 2014). Postmodernismin hengessä ”valehtelu” on kuitenkin vain yksi diskurssi, ja poliittinen valehtelu on aina osa politiikkaa, ei vain Kremlissä.

Kremlin käyttämä trollaus ei ole uusi ilmiö. Kansainvälisessä diplomatiassa on nähty muun muassa kylmän sodan aikana vastaavanlaista narratiivin rakentamista. Kuuban ohjuskriisi, Sikojenlahti ja Neuvostoliiton sota Afganistanissa olivat osaltaan aikansa trollaustapauksia. Jälleen kerran Venäjä etsii identiteettiään asevoiman avulla, kuten Yhdysvallat ja Nato Neuvostoliiton hajottua. Peruskysymys on edelleen sama: miksi kansalaiset tukevat militarisoituvaa poliittista johtoaan samaan aikaan, kun oman maan taloudella menee yhä huonommin? Klassisen propagandan menetelmien mukaan kansalle on tarjottava leipää ja sirkushuveja. Ukraina on alitajuisten halujen toivetynnyri. Sotilaalliset voitot ulkopolitiikassa antavat illuusion paremmasta tulevaisuudesta. Rakastamme elokuvan kaarta, jossa vaikeudet johtavat lopulta voittoon. Tässä suhteessa fantasia tulevasta lupauksen täyttymyksestä presidentti Putinin valtiollisissa puheissa omalle kansalle on suoraa kopiota lännen vastaavista toimintatavoista. Fantasia tuotetaan median avulla. (Müller 2012, 284.)

Median keskittäminen ei ole uusi ilmiö. Yhdysvalloissa presidentti Bushin käynnistämä terrorismin vastainen sota vuoden 2001 WTC-iskun jälkeen kanavoi Yhdysvaltojen päämediat poliittisen hallinnon ja erityisesti Pentagonin käyttöön (Munshi 2004, 46–60). ABC, NBC, CBS ja erityisesti Fox News pyörittivät 24/7-uutisointia poliittisen agendan puolesta. Sota kehystettiin yhdysvaltalaiselle ja osittain eurooppalaiselle yleisölle ymmärrettävään muotoon. Presidentti Bush esitettiin ratkaisun avaimena, ja hänen määrätietoinen ja sporttinen persoonansa sekä kansaan ja kadunmieheen uppoava julkisuuskuvansa toivat menestystä. Vastaavalla tavalla samaa konseptia sovelletaan nyt Kremlissä. Nopeus, hyökkäävyys, omien oikeuksien puolustaminen, väärän ja vihollisen määrittely ja kärsimyksen kautta voittoon -mantrat uppoavat meihin ”tavallisiin” kuluttajiin.

Etäisyys on toiminut keinona määrittää eri ihmisten ja ihmisryhmien identiteettiä. Internetaikana etäisyyden käsite muuttaa muotoaan. Fyysinen etäisyys ei enää toimi jakona ”meihin” ja ”heihin”. Saatamme tuntea myötätuntoa maailman äärissä luonnonkatastrofin pyörteissä olevia tuntemattomia ihmisiä kohtaan ja samaan aikaan paheksua porttikongeissa ja kadunkulmissa olevia jengejä. (Munro ja Huber 2005.) Munro (2009, 199) jatkaa, kuinka informaatiosodankäynti on nimenomaan taistelua identiteetistä. Kuka tahansa voi helposti käynnistää muun muassa sosiaalisessa mediassa taistelun käsitteistä ja identiteeteistä. Pyrkimyksenä on vakiinnuttaa omat käsitteet ja niiden määrittelyt eri keskustelufoorumien hyväksymiksi. Kuitenkin edelleen laajojen vaikutusten aikaansaamiseksi tarvitaan valtamedioiden tukea. Esimerkiksi Kreml on kasvattanut ”informaatiotaistelun” budjettiaan yli 300 miljoonalla dollarilla, mikä sisältää monikielisen jatkuvan uutisoinnin langattomissa palveluissa ja radiopalveluissa. Saksan- ja ranskankielisten ohjelmien osuus on kasvanut vuoden 2014 aikana 41 prosenttia. Lisäksi sosiaalisen median käyttö eri keskusteluryhmissä on normaalia toimintaa. (Pomerantsev 2014.)

Miksi demokratisoituminen on luiskahtanut eriarvoistumisen kierteeseen? Syynä saattaa olla yhteiskunnan perusteellinen muutos, kun olemme siirtyneet teollisen ajan elämäntavoista digitaaliaikaan. Yksilön valinnanmahdollisuuksien lisääntymisellä on kääntöpuolensa, joka usein unohdetaan: yksilölliset valinnat voivat olla yksilön kannalta huonoja. Päätän olla kouluttautumatta, päätän käyttää päihteitä, päätän jäädä työttömäksi tai päätän opiskella aikuisiällä ovat ehkä aitoja valintoja, mutta ne ohjaavat yksilöä yhä kauemmaksi normiyhteiskunnan perusvirroista. Vaihtoehtoisen ajattelun ja elämäntavan takana on aina myös edistyksen siemeniä yksilön näkökulmasta, mutta massayhteiskunta ei välttämättä pidä niitä edistyksellisinä. Vapaus valita on siis yhä enemmän yksilön itsensä harteille jäävää vastuuta valintojen seurauksista. Vihapuhe on signaali joidenkin kansalaisten tarpeesta saada muutosta aikaan, mutta muutos ei välttämättä ole laajasti jaettua ja koettua. Vihalla saa myös niin sanottua kasvoaikaa ja vahvistettua oman identiteetin näkyvyyttä. (Airaksinen 2013.)

Miksi sitten löydämme itsemme tästä uudesta tilanteesta? Tai oikeastaan miksi historia näyttää toistavan itseään vaikkakin uusin muodoin? Valotan tilannetta niin sanotun puu- ja rihmastoajattelun eroilla.

Puu- ja rihmastomalli

Edellä kuvatun tilanteen taustalla on pitkä kehitys länsimaisessa tietokäsityksessä. Olemme totutettuja ajattelemaan, että asiat ”ovat”. Kielen tasolla lukitsemme jonkin asiantilan siten, että se lopulta näyttäytyy staattisena ja ”olevana”. Tyypillisesti länsimaisessa valta-ajattelussa meidät on opetettu ajattelemaan niin sanotun puurakenteen kautta. Asioilla ”on” alku ja loppu, ne muodostuvat jonkin periaatteen, syyn tai viimeisen rungon varaan. Sen sijaan ajatus siitä, että kaikki on jatkuvasti ”tulossa” ja mitään pysyvää ei ole, on jäänyt enemmänkin taiteen ja runouden varaan. Täällä puun metaforaan vastaa rihmasto. Rihmasto ei ala mistään eikä lopu mihinkään. Rihmasto ei pysähdy, eikä sitä voida säätää ja kontrolloida. Rihmasto voi katketa ja kytkeytyä mistä tahansa. Rihmastoon voidaan tulla sisään useista eri paikoista. Deleuze ja Guttari (1983) kuvaavat tätä rihmastomaista kehitystä syvällisesti. Voimme ajatella viimeisen 25 vuoden informaatioverkkojen läpinäkyvyyden haasteita juuri rihmastoajattelun kautta.

Rihmastot kasvavat ja kytkeytyvät sekä poikittaisessa että pystyssä suunnassa. Vastavuoroisuus, moninaisuus ja hybridimalli kuvaavat hyvin rihmastoa. Rihmasto ei ole niinkään puurakenteen vastakohta kuin jatkuvan väistämisen, vetäytymisen ja pakenemisen kuvaus puurakennetta vastaan. Sosiaalinen sukupuoli, tasa-arvo, seksuaalinen vapaus, eri uskontojen tapakulttuurien sulautuminen, poikkitieteellisyys, uusioperheet, vapaa liikkuvuus, 24/7-informaatiovirtaus ja viruskantojen vahvistuminen ovat rihmastomaisia kuvauksia. Alun ja lopun puuttuminen johtavat siihen, että rihmastoissa kaikki tapahtuu ”keskellä”. Kuvaus kultakalojen liikkeistä lasimaljassa tai rottalaumojen parveilusta kellareissa kuvastaa rihmastoliikettä. Yhden yksilön suunnanmuutos aiheuttaa mahdollisesti koko muun lauman tai massan äkillisen suunnanmuutoksen. Pinnallisuus, katkokset, suunnittelemattomuus ja satunnaiset kytkeytymiset ovat osa rihmastokäyttäytymistä. Huhuista ja juoruista tulee tosiasioita juuri sillä, että ne monistuvat rihmastoissa tulvien ja peittäen alleen kaiken selväpiirteisen rakenteen. (Deleuze ja Guttari 1983, 10.)

Rihmastoon voidaan kytkeytyä mistä tahansa, ja rihmasto voi katketa tai murtua mistä tahansa. Yhtä tapaa mitata tai kuvata samanaikaista toimintaa ei ole. Tarvitaan useita eri tapoja saman tapahtuman hahmottamiselle. Minkäänlainen järjestäytynyt vastarinta ei ole rihmastossa mahdollista. Rihmastossa ei ole keskitettyä johtoa eikä päätöksentekoa. (Deleuze ja Guttari 1983, 15.) Rihmasto on liian hajautunut johdettavaksi hallinnoimalla. Esimerkiksi globaalit energiamarkkinat, mainostaminen ja rahavirrat eivät ole vapaita poliittisen ohjauksen verkostoista.

Biopolitiikka: metaforin vaikuttaminen

Kulttuurin, informaation ja talouden ”aseellistaminen” (weaponization) (Munro 2005) on seurausta rihmastomaisuuden luonteesta. Käyttäjäystävällisen verkon pinnan alla rihmastoissa tapahtuu ”kytkentöjä”, jotka eivät ole pelkästään positiivisia. Virilio (1986, 2000, 2002) ja Zizek (2002) ovat kuvanneet tuotannossaan laajasti niitä seurauksia, joita globalisaation ja informaatioyhteiskunnan rihmastomaisuus tuo tullessaan. Kaiken toiminnan kiihtyminen johtaa annettujen asiantilojen irtoamiseen puurakenteesta ja niiden hajaantumisen ja laajentumiseen. Michel Foucault (2007) on omissa tutkimuksissaan esitellyt käsitteen ”biopolitiikasta”, jossa biologian sanastoa hyväksi käyttäen voidaan kuvata poliittisia asiantiloja.

Esimerkiksi terrorismia ja rikollisuutta voidaan verrata ihmisen elimistössä lymyäviin viruksiin, joita vastaan kehitetään täsmäaseita. Talouden alalla digitaalisen monistamisen ja kopioinnin mahdollistama kiihtyvä asiantilojen ja tuotteiden laajentuminen johtaa tilanteeseen, jossa kopioiden hinta putoaa lähelle nollaa ja niiden kysyntä lähestyy ääretöntä. Tällaisessa tilanteessa rihmasto toimii optimaalisesti, eivätkä puumaiset normit, säädökset ja rajoitteet enää toimi. Rihmastomaisuus siis ensi kädessä haastaa sovitut ja vallitsevat toimintatavat, normit ja arvokäsitykset.

Teknologia siis hajauttaa sosiaalisia suhteitamme, mutta samanaikaisesti uudet rihmat johtavat mahdollisuuteen pysäyttää jokin ilmiö puurakenteen muotoon, erityisesti kun ihmisyhteisö tarvitsee kriisissä tai katastrofissa erityistä suojaa, turvallisuutta tai valvontaa. Datavirtojen kiihdyttäminen kiihdyttää myös datan kasaantumista muutamalle suuryritykselle. Kryptoavaruuden eli salattujen ja suojattujen reittien käyttö on selvästi hitaampaa kuin niin sanotun vapaan kyberavaruuden käyttö. Protestiliikkeet, kuten 15M, ovat esimerkki siitä, kuinka sosiaalisen median avulla, esimerkiksi koordinoidulla hashtagien käytöllä Twitterissä, pidetään yllä maksimaalista reaktionopeutta. Tähän lisättynä populismi, eli kansan ja eliitin vastakkainasettelu, synnyttää nopeasti leviävän liikehdinnän.

Usein muutos huomataan liian myöhään, koska tapahtumat pyritään älyllistämään tai tunneperäistämään puun rungon perusmerkityksiin. Muutos hiipii sisään pienten asioiden kautta, ja jossain vaiheessa hätkähdetään siihen, että muutos on tapahtunut. Muutosta on myös yritetty hallita ajamalla sitä läpi määrätietoisesti ja suurilla resursseilla. Usein muutos on kuitenkin jatkuvan tulemisen tilassa ja se tapahtuu kuin eroosio: hitaasti ja huomaamatta. Näin on käynyt internetille ja erityisesti sosiaaliselle medialle. Ne ovat kuin ladattuja aseita leppoisan mukavissa puitteissa.

Brunilan (2014, 117–118) mukaan Twitterille, Facebookille ja Googlelle on se ja sama, millaista tietoa klikkailemme, kunhan kaivamme sitä niiden kautta. Samalla kun käytämme sosiaalista mediaa, se käyttää meitä. Kun nuori rikkoo esimerkiksi koulun kurivaltaa käyttämällä älypuhelintaan tunnilla, samalla hän kytkeytyy toiseen vallankäyttöalustaan. Vallasta ei koskaan pääse eroon. Alistumme uuden vallan palvelukseen juuri siksi, että näemme niin paljon toivoa ja vaivaa sinne päästäksemme. Vallanpitäjät saavat kuitenkin aina haluamansa ja maksavat siitä ilosta vähemmän kuin sinne pyrkivät. Ihmiset jäävät esimerkiksi Facebookiin, koska ovat uhranneet niin paljon profiiliensa eteen ja ns. vaihtamiskustannukset ovat korkeat. Siirtyminen uusiin palveluihin on aina työlästä.

Voidaankin erottaa kaksi eri yhteiskuntamuotoa:

1) Traditionaalinen, keskitetty vertikaalinen puumainen rakenne, jossa metsä peittyy puiden alla

2) Virtuaalinen, hajautettu rihmastomainen (rhizome) rakenne, jossa metsä näkyy puista huolimatta

Metsä ei näy puilta

Rihmastoajattelu ei ole lyönyt lävitse länsimaiden valta-ajattelussa, koska puurakenne luo illuusion asioiden pysyvyydestä ja oikeasta järjestyksestä. Kuitenkin postmoderni aika ja globaali informaatiokulttuuri muuttavat suhdettamme todellisuuden jäsentämiseen. Haasteena rihmastomallissa on se, että meillä ei juurikaan ole kokemusta isojen ihmisyhteisöjen sosiaalisesta toiminnasta rihmastoalustalla. Rihmasto- ja nomadimaisuus on ajan saatossa nopeasti kategorisoitu suhteessa valta-ajattelun puumalliin, ja rihmastomaisuus on nähty rikollisuuden, laittomuuden ja marginaalisuuden organisoitumistapana.

Rihmastomaisuuden yksi perusperiaate on muuttaa vallitsevan toiminnan pelisääntöjä ja tapoja. Rihmastomaisuus ei pyri syrjäyttämään vallitsevaa puumaista valtajärjestelmää, vaan osoittamaan, että valtajärjestelmän toimintaperiaatteet, lait ja säädökset eivät ole absoluuttisia, vaan ne ovat ihmisen luomia puutteellisia ja vajavaisia kokonaisuuksia. Rihmastomaisuuden hyväksyminen osaksi jokapäiväistä toimintaa avaisi jatkuvan mahdollisuuden nähdä ”metsä puilta”. Näin tuskin tulee tapahtumaan, koska se tarkoittaisi niin yksilö- kuin yhteisötasolla mullistavia asenne- ja arvomuutoksia toiminta- ja elämäntapoihin.

Ihmisten välinen vuorovaikutus on yhä enemmän muutaman suuren palvelutarjoajan käsissä. On aivan sama, oletko kansalainen vai viranomainen: ideologinen vastakkainasettelu on mennyttä. Epäarvoistuminen on epäarvoistumista suhteessa palveluntarjoajaan, ei poliittisiin ideologioihin. Olet sitten kansalainen, viranomainen tai toimittaja, joku on jo päättänyt, millaisilla ohjelmilla työtäsi teet. Itse et sitä enää päätä. Kaikkia kannustetaan olematta arkistoimatta dataa omalle henkilökohtaiselle tietokoneelle ja luottamaan ”pilveen”. Lopulta menetetään myös henkilökohtainen kamera, lukulaite ja nauhuri. Kaikki on verkossa ja alttiina verkkojen häiriöille. Uudet ja loputtomat syötteet tekevät eilisen tuskalla luodusta jutusta katoavaa historiaa. Isisin rikokset mediakroonistuvat, ja Krimin miehitys alkaa tuntua normaalilta. Uudet syötteet ja mainokset helpottavat ja suuntaavat ajattelun pois ikävistä asioista. Yksi sisäänkirjautuminen, ja sinut ympäröi sinua profiloiva tieto.

Rihmastomaisuus informaation perusominaisuutena näkyy hyvin niin sanotussa Big Datassa. Dataa kerätään ilman suunnitelmaa, ja tarkkaan ei tiedetä, mihin sitä käytetään. Se on oiva alusta myös kybertaistelulle tai hybridisodalle. Taistelusta, sodasta ja väkivallasta tulee yhä subjektiivisempi, suhteellisempi ja epämääräisempi käsite. Esimerkiksi sotia ei enää julisteta, vaan niihin liu’utaan. Käytetään näkyvää voimaa vasta, kun kriisi on tarpeeksi pitkällä. Aggression valmistelu alkaa paljon aiemmin, ehkä vuosia aikaisemmin. Eikä sen tarvitse olla tietoista. Toiminta pyritään pitämään sellaisella tasolla, että potentiaaliset kohteet eivät uskalla reagoida liian vahvasti.

Esimerkiksi hybridimäisestä informaatiovaikuttamisesta sopii Venäjän Ukrainaan lähettämän niin kutsutun humanitaarisen avun kuorma-autosaattue. Venäjältä Ukrainaa lähestyviä rekkajonoja seurattiin länsimaissakin suurella mielenkiinnolla, ja niiden reittiä, päämäärää ja sisältöä pohdiskeltiin niin valta- kuin sosiaalisessa mediassakin. Jossain jopa haluttiin ylläpitää epävarmuutta tarkoituksellisesti, koska se antaa sekä poliittista että taloudellista etua. Ihmiset lopulta siedättyvät epävarmuuteen, ja siitä tulee normaali olotila.

Epänormaali on normaalia

Viestinnän ammattilaisten yhdeksi tehtäväksi tulee rihmastoajattelun ymmärtäminen ja sen vaikutusten läpinäkyväksi tekeminen. Voidaankin linjata kolme ajatusta läpinäkyvyydestä:

1) Informaatioverkostoja ei voida kontrolloida ja mallintaa stabiililla puurakenteella.

2) Propagandan kanssa on opittava elämään, sitä ei voida enää kitkeä pois.

3) Esitetty läpinäkyvyys voikin tarjota myös vääristynyttä ja valheellista tietoa.

Nurhamin (2014) mukaan erityisesti poliittiset päättäjät ja virkamieskoneisto ovat yhä kasvavan informaatiomäärän vankeja. Lisäksi tuki- ja sihteeripalveluiden siirtyminen jokaisen työntekijän itsensä vastuulle johtaa tilanteeseen, jossa yhteiskunnallisten asioiden valmistelutyö muuttuu yhä pinnallisemmaksi ja alkaa muistuttaa maailman medioitumisen luonnetta. Yksinkertaisesti millään elämänalueilla ei ole aikaa perehtyä asioiden oikeaan tilaan riittävän tarkasti. Luotamme yhä enemmän siihen, että informaation nopeus auttaa korjaamaan tiedon riittämättömyyttä. Olemme luovuttamassa rihmaston tihentymisen edessä, ja ennen pitkää olemme pakotettuja luopumaan puumallin lähtökohdasta. Julkisiin palveluihin kohdistuvat palvelunestohyökkäykset lisääntyvät, ja esimerkiksi pankkien ja sosiaaliturvaorganisaatioiden palvelutarjonta tulee jatkossa yhä enemmän epävakautumaan. Ihmiset ovat tottuneet asioimaan verkoissa nopeasti ja reaaliaikaisesti. Tämän käyttötottumuksen häiritseminen ja vaikeuttaminen ei ole vain kiusantekoa vaan jatkuvasti kasvava taloudellinen bisnes. Joudumme maksamaan yhä kovemman hinnan yhä halpenevasta teknologiasta. Tässä on juuri rihmastoitumisen paradoksi.

Valtamedian on opittava elämään siinä kehityksessä, jossa se on kykenemätön välittämään esimerkiksi Itä-Ukrainasta riippumattoman ja tasapuolisen journalismin ihanteiden mukaisia uutisia. Tähän vaikuttaa ennen kaikkea resurssipula rihmastorakenteissa: paikan päälle ja joka kriisiin ei riitä omia toimittajia, eikä toimituksissa ole aikaa eikä ammattitaitoa uutisaineiston kriittiseen arviointiin. Tällöin informaation rihmastoissa usein toistettua väitettä sekoitetaan tahattomasti vahvistettuun väitteeseen. Havaintoa ja siitä tehtyä päätelmää ei lopulta voida erottaa toisistaan. Joudutaan tukeutumaan asiantuntijoihin varmistamatta, että heillä on asiantuntemusta siitä asiasta, josta he puhuvat. Informaatiosodan ydin on kyseenalaistamisessa. Eri kertomusten tueksi löytyy selkeitä viitteitä, mutta myös niitä vastaan löytyy riittävästi vastainformaatiota, jotta kummankin osapuolen kertomuksia voi järjellisesti ja rehellisesti epäillä. Lopulta kukaan ei ole rihmastoissa syyllinen.

Tällä hetkellä on vielä liian aikaista sanoa, millaiset seuraukset rihmastoitumisella ja globalisoituvalla mikromanageroinnilla on identiteettiimme ja laajoihin sosiaalisiin suhteisiimme. Selvää on, että internetiä ei voida pysäyttää ja olemme kietoutuneet sen syövereihin koko arjessamme. Informaatiosaasta ja trollaus ovat ilmiöitä, jotka kulkevat käsi kädessä kaiken hyvän kanssa. Kirjaimet muuttuvat aidoiksi kuvamerkeiksi (emojit). Informaatioavaruus saastuu, kuten klassinen luontokin. Propagandan seassa on vain opittava hengittämään.

Miten me kaikki selviämme rihmastoissa? Lukemalla laajasti ja kriittisesti. Ei ole mitään eroa, lukeeko tieteellistä tekstiä vai sarjakuvia. Kaikki, mikä lisää ajattelua, on käyttökelpoista. Tekstin auktoriteetteja ei ole. Tekstillä tai kuvalla ei ole merkitystä ilman jatkuvaa merkitsijää. Järkevä lause saattaa olla merkitykseltään arvoton hyvän lausahduksen tai sanattoman viestin edessä. Pitää muistaa, mitä on lukenut ja missä rihmaston kohdassa. Kaikki uusi luettu on tarkastettava, ja asiantuntijoita on epäiltävä. Kukaan ei sellaisenaan ole hyvä tai paha eikä varsinkaan neutraali. Vaikeneminen on vahva viesti, ja oleellinen on kuvattuna aina kuvan ulkopuolella.

Lähteet

Ahlroth, J. (2014). Trolli ärsyttää tahallaan ja muuttaa keskustelun suuntaa. Helsingin Sanomat. 18.11.2014.

Airaksinen, T. (2013). Yksilöturvallisuutta etsimässä. Suomen pelastusalan keskusliitto.

Brunila, M. (2014). Runsauden räjähdys – internet hakutalouden jälkeen. Brunila, M. & Kallio, K. (Toim.): Suljettu verkko. Internet ja avoimuuden rajat, 69–134. Helsinki: Into.

Chong, A. (2013). Information Warfare? The Case for an Asian Perspective on Information Operations. Armed Forces & Society 2014, 40(4) 599–624.

Darczewska, J. (2014). The Anatomy of Russian Information Warfare. The Crimean Operation. A Case Study. Centre for Eastern Study. Saatavilla verkossa: http:// www.slideshare.net/tblogosphere/the-anatomy- of-russian-informationwarfare.

Deleuze, G. & Guattari, F. (1994). Nomadology: The War Machine. Kääntänyt Brian Massumi, Oakland, CA: AK Press.

Deleuze, G. & Guattari, F. (1983). On the line. New York: Semiotext(e)

Dugin, A. (2012). Fourth Political Theory. UK: Arktos Media.