Kirja-arvio: Strategisen viestinnän salat, Jari Rantapelkonen (toim.)

Maanpuolustuskorkeakoulu / Johtamisen ja sotilaspedagogiikan laitos

Julkaisu on maksutta ladattavissa täältä.

Sen joka haluaa päästä jyvälle valtion nykyisestä viestintäajattelusta, kannattaa ilman muuta lukea kirja Strategisen viestinnän salat. 24.10.2014 Helsingin kirjamessuilla julkistettu artikkelikokoelma valottaa hallinnon julkisuuspolitiikan taustoja yllättävänkin tuorein tapauskuvauksin.

Jari Rantapelkonen on koonnut toimittamaansa julkaisuun teoreettista pohdintaa viestinnän merkityksestä ja mahdollisuuksista. Punaisena lankana on muutos. Media on muuttunut totaalisesti 2000-luvulla. Sosiaalisen median vyöryssä journalistit ovat menettäneet portinvartijan roolinsa. Ja viranomaisten asema pääasiallisena tiedon tuottajana on romahtanut.

On selvää, että viranomaisten on mietittävä oma viestintänsä uudelleen. Kun on lukenut kirjan viimeisen artikkelin, Rantapelkosen ja Aki Huhtisen kuvauksen nykyviestinnän rihmastomaisuudesta, tuntuu kuin olisi pudonnut hämähäkin verkkoon. Joutuu kysymään, miten ennakoiva viestintä ja maineenhallinta ovat ylipäätään mahdollisia viestinnän parveilevassa maailmassa.

Kokonaisuutta ryydittävät viestintävastaavien kuvaukset vaativimmista työtilanteistaan. Esimerkiksi Markku Luotonen kirjoittaa antoisan tasapainotteisesti poliisin mainekriiseistä. On rohkaisevaa havaita, että pitkään hyvin hoidettu viestintä kantaa parhaimmillaan yksittäisten skandaalien yli. Näin siitä huolimatta, että takapakit olisivat niinkin vakavia kuin edelleen vellova tapaus Aarnio. Jyrki Iivonen puolestaan erittelee oleelliseen osuen sitä, miten puolustushallinnon organisaatiouudistuksen viestinnässä ei osattu varautua puoluepoliittiseen kiistelyyn. Totuttu poliittinen konsensus oli nyt tipotiessään.

Liinu Lehto selvittää suojelupoliisin siirtymisen vaikenemisesta ”harkitsevaiseen avoimuuteen”. Supon porttien raottaminen arkipäiväisti ja samalla paransi viraston julkisuuskuvan. Viestintä oli rakennettava aasta alkaen ja se tehtiin tiukalla otteella. Tuloksena oli keskitetty malli, jossa viestintäpäälliköllä on lausunnonantajan rooli. Poikkeuksellista järjestelyä kritisoitiin talon ja poliisihallinnon sisällä eikä mediakaan pitänyt siitä. Jo muihin tehtäviin siirtynyt Lehto kertoo avoimesti myös omaan työhönsä ja henkilöönsä kohdistuneesta arvostelusta. Sinänsä oli hyvä, että valittu toimintatapa puhutti. Sekin on hyvä ottaa huomioon, että se mikä sopii Supolle, ei välttämättä sovi muille virastoille. Suomen julkishallinnon viestinnän yksi vahvuus on median mahdollisuus jututtaa suoraan itse valitsemiaan substanssiasiantuntijoita.

Yhteisöviestinnän strategioista ja niiden toteutumisesta arjessa on kirjoitettu vähän verrattuna vaikkapa journalistisen työn kuvauksiin. Maanpuolustuskorkeakoulu julkaisema kirja onkin hyvin tervetullut ja julkaisija ansaitsee kiitokset isosta, toivon mukaan jatkokeskusteluja pohjustavasta työstä.

Se, että kirjan tuottaa puolustushallinnon toimija, määrittää väistämättä teoksen sisältövalintoja ja käsitteiden määrittelyä, osin ongelmallisestikin. Puolustuspolitiikka sekä sisäinen ja ulkoinen turvallisuus painottuvat luonnollisesti muiden hallinnonalojen kustannuksella. Kunta- ja soteuudistusten viestintäponnisteluista olisi lukenut mielellään. Taustatahosta johtunee sekin, että naisvaltaisen viestintäalan asioista kirjoittavat valtaosin miehet.

Strateginen viestintä -käsitteen määrittely kirjassa esitetyllä tavalla tuskin kolahtaa kaikille lukijoille. Lienee sotilaallisesta maailmasta peräisin, että strateginen viestintä nähdään yhden yhteisen äänen tarpeena tietyissä, tärkeimpinä pidetyissä asioissa. Tavoitteena on yhtenäinen tarina Suomesta.  Maallisemmista asioista viestineiden on hankala vetää viivaa viestinnän ja strategisen viestinnän välille. Kaiken viestinnän kai pitäisi lähteä organisaation strategiasta ja viestintästrategiasta. Kirjassa strategista viestintää tunnutaan paikoin käytettävän synonyymina keskitetylle viestinnälle, tuolle valtionhallinnon ikuiselle kiistakysymykselle.

Valtion viestintäammattilaiset ovat kärhämöineet viestinnän keskittämisestä taas äskettäin. Kiistely ilmenee kirjan rivien välistä ja Teuvo Arolainen kirjoittaa siitä riveilläkin. Ulkopuoliselle asia avautuisi paremmin, jos jonkun  ”toisinajattelevankin” eli keskittämisen vastustajan olisi annettu käyttää kynää.

Kirja-arvio: Strategisen viestinnän salat, Jari Rantapelkonen (toim.)

Maanpuolustuskorkeakoulu / Johtamisen ja sotilaspedagogiikan laitos

Julkaisusarja 2, n:o 14 (2014), 134 s.