Nykyinen poliitikkojen toimintaympäristö edellyttää runsaasti viestintäosaamista. Useimmat puolueet ja kärkipoliitikot turvautuvat jo nyt viestintäalan ammattilaisiin, koska pelkästään omin avuin ei enää selviydy. Tästä huolimatta poliitikoilla itselläänkin pitää olla viestintäosaamista, sillä se on keskeinen osa poliitikon ammattiosaamista. Pelkkä asiaosaaminen ei enää riitä. Siksi onkin perusteltua miettiä myös näissä vaaleissa kansaedustajaehdokkaan koko poliittista ammattitaitoa – myös viestintätaitoja.

Parhaillaan ehdokkaiden vaalikampanjat ovat kiihkeimmillään. Kampanjointi onkin monelle ehdokkaalle oikea viestintäkoulu. Usein kantapään kautta oppii, millaisiin vaalimainoksiin kannattaa satsata, miten saa puheellaan kuulijat syttymään tai miten kadunkulmassa esitteitä jakaessaan saa äänestäjän haastettua keskusteluun. Monelle kehittyminen tällä tavalla vaatii kuitenkin turhan monia ja kalliita virheitä. Jo pelkästään Vaaligalleriaa katsoessaan monen puheviestinnän kouluttajan sormet alkavat syyhytä, kun pienellä treenauksella ehdokas olisi onnistunut antamaan itsestään paljon vakuuttavamman ja miellyttävämmän kuvan.

Jo yli 2000 vuoden ajan on tiedetty, että poliitikko tarvitsee puhetaitoa. Puheiden pitämisen taito näyttää myös säilyttäneen keskeisen aseman poliitikon viestintäosaamisessa. Nykyisin kuitenkin eniten esillä ovat poliitikkojen mediataidot, joihin kuuluu koko julkisuuden hallinta, mediaesiintymiset ja vuorovaikutus toimittajien kanssa. Menneeltäkin kaudeltakin on useita esimerkkejä siitä, kuinka ensikertalaiset kansanedustajat ovat epäonnistuneet juuri mediataitojen hallinnassa.

Puhe- ja mediataidot ovat meille äänestäjille näkyvää viestintäosaamista, mutta politiikan kannalta vielä suurempi merkitys on poliitikon vuorovaikutus- ja neuvottelutaidoilla.

Näitä taitoja kansanedustaja tarvitsee runsaasti seuraavien neljän vuoden aikana oman puolueensa sisällä ajaessaan näkemyksiään, mutta ennen kaikkea puolueiden välisissä neuvotteluissa niin valiokunnissa kuin kahvipöytäkeskusteluissakin. Aivan oma lukunsa ovat ne vuorovaikutustaidot, joita kansanedustaja tarvitsisi kuunnellessaan äänestäjien huolia tai selittäessään monimutkaisia poliittisia kysymyksiä kansalaisille.

Epätasaisinta poliitikkojen viestintäosaaminen näyttäisi olevan sosiaalisen mediassa. Osa tyytyy pelkkiin blogeihin, joissa aina ei ole edes kommentointimahdollisuutta. Varsin moni on jo omaksunut Facebookin käytön, mutta harva hyödyntää oikeasti sen vuorovaikutusmahdollisuuksia. Näin vaalien alla on aika moni ehdokas myös aktivoitunut Twitterissä, mutta sen käytössä on suuria taitoeroja. Osa ehdokkaista vain kertoo, missä on ja ketä tapaa tai linkkaa puheitaan. Parhaat osaavat lähetellä sopivassa määrin henkilökohtaisia ja poliittisia twiittejä, herättää keskustelua ja käyttää kuvia. Liian harva muistaa, että valokuvat ovat jo sadan vuoden ajan olleet tärkeä osa poliittista vaikuttamista. Todellinen viestintätaituri osaisi rakentaa kampanjaansa myös Instagrammissa.

Edellä mainitsemani osaaminen on käytännönläheistä, jokapäivästä yksilön viestintätaitoa, mutta poliitikon viestintäosaamista voisi tarkastella vielä ylevämmistä lähtökohdista. Toimiiko poliitikko viestinnän eettisten periaatteiden mukaisesti? Edistääkö vuorovaikutus kansalaisten kanssa demokratian toimivuutta, lisääkö se luottamusta eliitin ja massan välillä tai aktivoiko poliitikko kansalaisia poliittiseen päätöksentekoon? Kykeneekö poliitikko havainnoimaan, kuuntelemaan ja ymmärtämään kansalaisten näkökulmasta tärkeitä asioita?

Viestintätaitojen tarve ei lopu vaalipäivään, vaan kansanedustaja tarvitsee niitä jatkuvasti ja hänen tulisi viestiä työstään aktiivisesti. Mitä ylemmäksi poliitikko urallaan etenee, sitä monipuolisempaa ja tasokkaampaa viestintäosaamista hän tarvitsee. Äänestäjän kannattaa siis arvioida paitsi ehdokkaansa kampanjan sisältöjä myös tämän viestintätaitoja ennen vaalilipun uurnaan tiputtamista.