Se tapahtui eräänä päivänä vajaat kolme vuotta sitten. Istuin viestintätoimistoni hallituksen kokouksessa. Havahduin ja katsoin tilannetta ulkopuolisena. Näin itseni selittämässä ja puolustamassa kovasti omaa näkökulmaani osoittaen toisia sormillani. Kysyin itseltäni: mitä ihmettä minä täällä teen ja kuka olen.

Sen paljastuksen jälkeen mikään ei enää ollut niin kuin ennen. Kyseenalaistin koko elämäni, arvoni, uskomukseni, ihanteeni ja tapani.

Mutta miten voisin opettaa, kun en elä, kuten opetan?

Olen kovasti puurtanut koko elämäni saavuttaakseni hyvän ja hyväksyttävän aseman, miehen ja perheen lapsineen, korkean koulutuksen. Olen myös rikkonut rajoja naisyrittäjänä yli 20 vuotta tavoitteenani kasvattaa yritykseni pienestä nyrkkipajasta merkittäväksi ja kansainväliseksi viestintätoimistoksi. Tie ei ole ollut helppo ja se on vaatinut paljon uhrauksia, myös yksityiselämässä. Mutta olen toteuttanut unelmaani ja saavuttanut paljon.

Eli mitä tämän jälkeen? Pala nousee vieläkin kurkkuun, kun ajattelen kokemaani kolmea viimeistä vuotta. Vanhasta, tutusta elämästä luopuminen on ollut tuskallista, paikoin hullua ja riivaavaa. Uuden oppiminen on ollut vapauttavaa, huumaannuttavaa ja innostavaa. Tällä vuoristoradalla kiitäminen on myös läheisille ja kollegoille ollut haastavaa. Ja minun kun ei ole ollut mikään pakko muuttua. Vai onko?

Työtehtäviini on kuulunut neuvoa muita, kuinka muutoksista ja kriiseistä selvitään: miten transformaatioita tehdään ja mitä johtajilta odotetaan. Osaan ulkoa muutosteoriat, tiedän uuden maailman vaatimukset, itseohjautuvan organisaation ihanteen ja tarpeen valmentavalle vuorovaikutuskulttuurille. Mutta miten voisin opettaa, kun en itse elä, kuten opetan?

Ja minä hyppään –  taas kerran, joka päivä – kylmään, tuntemattomaan veteen ja otan vastaan sen, mitä tuleman pitää.

Olen ottanut isovanhemman roolin yritykseni johtamisessa. Minun ei tarvitse määrätä ja huseerata kaikessa. Myyn ja vastaan isoista ja haastavista asiakkuuksista ja olen tuonut Cocommsin palveluvalikoimaan uudenlaista, henkilökohtaisesti johtajille suunnattua palvelua. Tuen tiimiä ja viitoitan tietä tulevaan. Voin luottaa siihen, että homma toimii ja ihmiset osaavat.

Sydämeni sanoo myös, että minulla on vielä paljon muutakin tehtävää. Jossain uudessa asetelmassa, jotenkin toisin ja jossain uudessa ammatissa. Olen opiskellut ja sertifoitunut johdon coachiksi, jota työtä varten olen perustanut uuden yrityksen, KoiKoin. Ja minä hyppään – taas kerran, joka päivä – kylmään, tuntemattomaan veteen ja otan vastaan sen, mitä tuleman pitää.

Myönnän julkisesti, että pelkään epäonnistumista, nöyryytystä ja häpeää. Minua pelottaa joskus ihan hirveästi, selviänkö kaikesta. Koen myös paikoitellen suurta innostusta ja vapauden tunnetta, kun löydän sisältäni inhimillisen idealistin - ihmisen, joka haluaa auttaa muita löytämään potentiaalinsa, saavuttamaan tavoitteensa ja kehittymään.

Paljon työtä on vaatinut sen opetteleminen, että tapaan rehellisenä ja avoimena toisen ihmisen ja katson silmiin, ennen kuin sanaakaan on vaihdettu. Ja kun astun täyteen huoneeseen, voin tuntea toisten ihmisten energian ja sopeuttaa omaa toimintaani ryhmän mukaan. Näitä taitoja haluan harjoittaa lisää, sillä tietoinen läsnäolo laajentaa näkökulmaa ja ymmärrystä ihmisistä ja maailmasta.

Kaikki ovat enemmän tai vähemmän pihalla, mutta vahvoja ovat he, jotka pystyvät sen myöntämään.

Työelämä on tänä päivänä taiteilua vanhan ja uuden maailman välillä. Kaikki ovat enemmän tai vähemmän pihalla, mutta vahvoja ovat he, jotka pystyvät sen myöntämään. Arvostan ihmisiä, jotka jaksavat tehdä työtä paremman huomisen puolesta, vaikka turpiin tulee vasemmalta ja oikealta. Kunnioitan johtajia, jotka myöntävät oman epätäydellisyytensä, kuuntelevat ja tukevat toisia, näyttävät esimerkkiä. Minusta vastuuta ottavat ja epätietoisuutta sietävät työntekijät ovat puhdasta kultaa.

Olen luvannut lopettaa puhumisen -isi -muodossa. Yritän olla valittamatta asioista, joihin en voi vaikuttaa. Mutta niistä asioista, joihin voin vaikuttaa, ja jotka ovat minulle merkityksellisiä, koen vastuuta ja niiden eteen uurastan.

Kun nyt katson taakseni tätä viimeistä kolmea vuotta, ihmettelen, miksi siihen meni niin kauan, ja kuinka kauan minun pitää vielä ponnistella. Aito ja todellinen muutos vie todellakin aikaa ja se turhauttaa. Olen silti onnellinen jokaisesta päivästä. Jokainen yksittäinen, tietoinen askel vie kohti uutta ja haastavaa huomista. En enää osoita sormillani muita.

Kaija Pohjala valmentaa viestijöitä ProComin Uudet johtamisen menetelmät - miten johtaa transformaatiota? -koulutuksessa 26.10.2016.